69 results for historia

Wild Bill

Toivo Maukonen aka Wild Bill #095, C.O.W.S:n Ikäpresidentti

_By: Lefty Jones_

Vuonna 1921 syntyneen Toivo Maukosen, eli Wild Billin elämä sisältää melkoisia legendan aineksia. Toivon ollessa 2-vuotias lähti hänen isänsä, Torppari Wiljam Maukonen, Kanadaan jättäen vaimonsa, Senjan, kotiin Saarijärvelle. Perheen oli tarkoitus seurata myöhemmin perässä, mutta perheen hengettären päätöksestä matka uudelle mantereelle jäi tekemättä. Toivo näki isänsä seuraavan kerran vasta aikamiehenä, kun tämä tuli käymään Suomessa 1967. Kanadassa Wiljam oli toiminut ammattimetsästäjänä Athabaskajärven erämaissa, elättäen itsensä saalistamalla pääasiassa ansalangoilla ja pienoiskiväärillä lihaa ja turkiseläimiä.

Ammuntaan ja metsästykseen Toivo perehtyi jo aivan pienestä pitäen, sillä elinympäristö tarjosi lukuisia mahdollisuuksia harjoittaa tarveammuntaa metsästyksen merkeissä. Nuori Toivo osoitti niin suurta lahjakkuutta ammuntaan, että naapuri, Jalmari Poteri, innosti Toivon mukaan Suojeluskuntatoimintaan. Sieltä matka kulki talvisodan alun myötä tarkka-ampujaksi rintamalle. Sotakokemuksistaan Toivo ei suuremmin huutele, mutta kertoo kysyttäessä joutuneensa tarkka-ampujana useamman kerran tähtäämään ja ampumaan vihollista. Pikkutarkkana ampujana Toivon työkaluna toimi suomalaisesta ja venäläisestä kivääristä erikoistyönä teetetty tarkka-ampujan kivääri, johon Toivo itse latasi soveltuvat patruunat siten, että osumapiste on 150 metrin matkalta kahden euron kolikon alalla.

Sodan jälkeen nuoren miehen elämässä seurasi vuoden jakso, jolloin hän toimi rajavartijana. Ylläpitääkseen ampumataitoaan hän harjoitteli ampumalla pienoiskiväärillä 20 metrin matkalta puukonterään. Nappiosumasta luoti halkesi kahtia. Erään kerran työtoveri astui ampumalinjalle tupakka hampaissa ja kehoitti Toivoa ampumaan sen poikki. Toivo teki työtä käskettyä ja rajajääkäri Eilola säikähti perinpohjaisesti.

Myöhempinä vuosina Toivon elämässä seurasi ahkeran mestästäjän ura, jonka aikana kellistyi mm 12 karhua, joista viimeisin Kanadassa 1995, toivon ollessa jo 74-vuotias, itse tehdyllä nallilukkoisella suustaladattavalla mustaruutikiväärillä. Suustaladattaviin ja muihin mustaruutiaseisiin Toivo siirtyi näön heikkenemisen pakottaessa lopettamaan pienoskivääriammunnan 1980-l taitteessa. Mustaruutiaseilla Toivo on ampunut itselleen mm kymmenen Suomen mestaruutta, sekä useita muita arvokisasijoituksia mukaanlukien kaksi PM-hopeaa. Kanadasta haetun karhun jahtiin liittyy Toivon mukaan seuraavanlainen tarina:

Yli puolet viikon metsästysajasta oli jo karhuja kytätty koko 7 hengen porukan voimin, saaliista oli saatu vain heikkoja kuulohavaintoja. Topin kaverit olivat jo kyllästyneet lavalla istumiseen ja kyttäämiseen. Kaverit puhuivat testeistä ja houkuttelivat Topiakin mukaan Timminsiä testaamaan.
“Kaupungilla astelimme päivällä hämärään huoneeseen, missä neonvalot välkkyivät ja rytmimusiikki pelasi. Olipa lavalla pitkanhujakka tyttölapsikin taidettaan esittämässä. Ei se vielä tämä, mutta kun lavalle astui entistä hemaisevampi taiteilija ja numeronsa lopuksi hipaisi lännenhattuni päästäni, piti hattuaan sulojensa suojana ja vielä lopuksi vetäisi sen viivasuoraan alhaalta ylös rintamuksille asti ennen kuin palautti hattuni. No enhän minä hattua hikiseen päähäni suoraan pannut, silmille nostin, nuuhkaisin sulotuoksuja oikein antaumuksella ja havaitsin, ettei noita tuoksuja Kanadan karhukaan voi vastustaa. Pojille vielä kehaisin, että 48 tunnin sisällä karhu on sitten nurin”, muistelee Topi “metsästysseikkailuaan”.

Hattutemppu tepsikin ja Toivo Maukonen kaatoi suustaladattavallaan seuraavan päivän iltana 12. karhunsa Kanadan erämaassa Ontariossa. Kello oli jo liki 8 illalla kun karhu tuli tähtäimeen. Iltapimeässä 74-vuotias veteraaniampuja tarvitsi vain yhden hengenpaikalle tähdätyn laukauksen ja karhu solahti jaloiltaan kuin rautakanki kaivoon.

“Kyllä olisi pitänyt kokeilla tuota hattutemppua sille Ranuan eläintarhassa lintuja vainonneelle karhullekin. Monesta kammarista Suomestakin löytyisi karhunpettäviä hajuja hattuun, kunhan vain pyssymies olisi hatun omistajana. Kun vielä mustaruutipyssyllä saisi karhua jahdata, olisi siinä pöllähdyksessä ruokasa tuoksu, mutta suustaladattavan taakse tarvitaan mies, jonka sydän ei väräjä liikaa kiperässäkään paikassa. Mustaruutiaseella kun ei ammuta kuin kerran ja silloin pitää karhun kanssa olla tappamisen meininki matkassa”, neuvoo Topi Maukonen nuorempiaan.

Villiin länteen Toivo on omien sanojensa mukaan tutustunut jo alta kymmenen ikäisenä seikkailukertomuksia ja lännenelokuvia katsomalla. Heikentyneen näkökyvyn takia varsinainen kilpailu on ollut vähäistä, muta erilaiset nopeus- ja lähitarkkuustehtävät ovat tulleet erittäin tutuiksi. Pikavedossa Toivon henkilökohtainen ennätys on päälle 70- vuotiaana ammuttu 0.33s. Chippewan SM- pikavetokisoissa 2003 Toivo näytti nuoremmilleen närhenmunat vetäessään traditionalissa ajaksi 0.68s. Open- luokan aika 0.72s ei sekään ole mikään huono suoritus, sillä tuolloin ikää oli jo 82 vuotta. Toivon mukaan lapsenlapsilla oli ukin kanssa todella kivaa tämän harjoitellessa olohuoneessaan pikavetoja aidolla 1880 Coltilla. Kuultuaan C.O.W.S:n perustamisesta Toivo liittyi jäseneksi 2001 ja sai tuolloin jäsennumeron 95.

Pikaveto- ja länneharrastuksen tuomisina Toivo on ystäviensä kanssa kehitellyt pienimuotoisen villin lännen shown, jossa ammutaan mm pikavetoa ja näytetään, miten viilipurkki saa kyytiä nopean ja tarkan vedon ansiosta. Toivon mukana villin lännen ja Lapin historiassa on samankaltaisuutta niin paljon, että siitä voisi jopa kehittää matkailullista vetonaulaa. Toistaiseksi ei kairoille ole löytynyt innostunutta yrittäjää kehittelemään Toivon ideaa.

Tutustuin Toivoon edellämainitun 2003 Renden tunnelmissa ja siinä yhteydessä on pakko sanoa kyseessä olevan todella varsinaisen teräsvaarin. Nukkumaan mennessään hän ilmoitti, ettei tarvitse sänkyä, hänellä on huopa ja teltassa olkia maassa. Pienen vääntämisen jälkeen Toivo saatiin suostumaan Nato-punkkaan edes yhdeksi yöksi. Saman tapahtuman yhteydessä juttelimme, totta kai, aseista ja muista ammuntaan liittyvistä ja ei voi kuin ihailla miehestä löytyvä tietoa ja taitoa. Kaikkein eniten kiinosti Toivon ase, 1880 aito Colt, joka oli viimeisen päälle pidetty ja hoidettu työkalu. Toivon mukaan ase on saattanut olla tositoimissa oikeassa villissä lännessä. Aseistaan Toivo pitää ilmeisen hyvää huolta, sillä kyseinen Colt oli erittäin kevyen ja liukkaan oloinen. Toivo piti omana tietonaan, mitä kaikkea aseelle oli tehty, mutta kädessä kokeillessa kyseessä oli todella hieno kappale asehistoriaa.

C.O.W.S. Kunniajäsen
R.I.P.

Iltaruskon Cowboy, Artikkeli Wild Billistä, Lapin kansa, 2012

Kiowa-apassien manatidie-soturiseura

Tasankointiaaneilla oli useita soturiseuroja jotka olivat pääasiassa miesten keskinäisiä kerhoja joilla toisaalta oli erilaisia velvoitteita heimoissa, toisaalta ne olivat väyliä sosiaaliselle nousulle sekä yksinkertaisesti läheisiä ystäväpiirejä. Esimerkkinä soturiseurasta on yleisesti varsin vähän tunnettujen kiowa-apassien manatidie-soturiseura.

Kiowa-apassit

Tasanko-apassit jotka aiemmin tunnettin yleensä nimellä kiowa-apassit käyttävät itsestään nykyään vain nimeä apassit. He ovat kielisukulaisia tunnetummille lounaisalueiden apassiheimoille Chiricahuoille, Lipaneille ja muille, mutta täysin erillinen heimo. Kiowa-apassit olivat eteläisiä tasankointiaaneja asuen tipeissä ja metsästäen biisoneita toisin kuin muuta apassit. Kiowa-apassit olivat erittäin pieni heimo – vain n. 300 henkeä vuonna 1880 – joka eli erittäin tiiviissä suhteessa kiowa-heimon kanssa. Monesti heitä on pidetty miltei yhtenä kiowien alaryhmänä. Jatkossa apasseilla tarkoitetaan nimenomaan kiowa-apasseja.

Seurat

Kiowa-apasseilla oli neljä soturiseuraa. Lapsille ja nuorille oli kaniiniseura (Rabbit Society, apassiksi Katsowe), aikuisille sotakokemusta omaaville miehille oli nopea kettu -seura (Swift Fox Society), mustajalkaseura (Blackfoot Society, apassiksi Manatidie, tunnetaan myös korppiseuran nimellä) ja eliittisotureiden hevosseura (Horse Society, apassiksi Klintidie) johon otettiin vain kymmenestä kuuteentoista heimon arvostetuinta miestä. Näiden lisäksi reservaattiajalla (1880-luvulta) apasseillekin levisi tasankointiaaneilla yleinen ns. ruoho- eli Omaha-tanssiseura. Apassit saivat sen pawnee-heimolta, joten heillä seuran nimi oli pawneetanssiseura (Pawnee Dance Society, apassiksi Dahvashsahgootas). Näiden miesten seurojen lisäksi oli naisten seura nimeltä Izuwe.

Seuroista parhaiten tunnettu on niistä isoin manatidie- eli mustajalkaseura.

Manatidie- eli mustajalkaseura

Mustajalkaseura on apassien perimätiedon mukaan saanut nimensä taistelusta jossa eräs vihollisista huusi jotain joka apassien korviin kuulosti sanalta manatidie. Mana on apassien nimitys pohjoisten tasankojen mustajalkaheimolle, tidie tarkoittaa ryhmää tai ihmisiä. Ennen reservaattikautta (siis n. ennen vuotta 1875) manatidie-seuraan kuului n. 20 – 50 miestä. Jäsenet maalasivat ja pukivat itsensä samankaltaisesti. He istuivat, tanssivat ja taistelivat yhdessä, tarjosivat apuaan toinen toisilleen ja olivat parhaat ystävykset keskenään.

Manatidie-seura hoiti usein keskikesän koko heimon yhteisissä kokoontumisissa poliisin roolia. Koko heimo kokoontui yleensä kiowien aurinkotanssiin, jolloin ihmisiä oli niin paljon yhdessä että heidän siirtymisensä paikasta toiseen ja biisonin metsästys täytyi organisoida normaalia paremmin. Muuten vapaamuotoinen metsästys olisi karkottanut biisonit ja estänyt isot kokoontumiset. Tasankointiaaneilla hyvin yleisen tavan mukaan leirin päällikkö nimesi jonkun soturiseuroista poliisiksi niiden muutaman päivän ajaksi jolloin heimo lähestyi aurinkotanssileiriä ja pyrki suorittamaan ison keskitetyn biisonin metsästyksen jolla taattiin ruoan riittäminen aurinkotanssiseremonioiden ajan.

Poliisina toimiva seura esti tämän ajan yksittäisiä metsästäjiä pelottamasta biisonilaumoja. Jos metsästäjä ei uskonut poliisiseuran käskyä, nämä ruoskivat tämän, tuhosivat hänen omaisuuttaan, ampuivat hevosensa ja pahimmassa tapauksessa saattoivat tappaakin hänet jos hän vastusti rangaistusta. Mikäli metsästäjä otti rangaistuksen vastaan vastustelematta, lahjoitti poliisiseura myöhemmin hänelle omaisuutta enemmän kuin mitä tuhosivat rangaistuksen yhteydessä. Apassit epäilivät joskus että määrätyt henkilöt käyttivät tätä hyväkseen rikkomalla tahallaan metsästyskieltoa vastaan, ottamalla poliisina toimineen manatidie-seuran rangaistuksen vastaan ja saivat sittemmin hevosia ja muuta omaisuutta korvauksena asiasta.

Kun apassit osallistuivat kiowien aurinkotanssiin, heidän oma poliisiseuransa piti yleensä järjestystä yllä heidän leirissään, mutta silti he olivat kiowien vastaavan poliisiseuran ja kiowien päällikön käskyvallassa. Tapa oli yleinen tasankoheimoilla, vieraileva heimo oli aina isäntäheimon poliisina toimivan soturiseuran käskettävissä.

Manatidie-seura piti omia kokoontumisiaan hieman poikkeuksellisesti muihin tasankoheimoihin nähden ympäri vuotta. Yleensä soturiseurat kokoontuivat omiin tapaamisiinsa aurinkotanssiin valmistautuessa jolloin koko heimo oli koossa. Tällöin useissa pienissä leirikunnissa lopun vuotta hajallaan elävät seuran jäsenet olivat samaan aikaan koolla. Luultavasti kiowa-apassien pieni koko mahdollisti tapaamiset ympäri vuoden, heimo ei jakautunut niin kovin moneen ryhmään. Kuitenkin manatidienkin tärkeimmät tapaamiset pidettiin aurinkotanssileirin yhteydessä.

Tasankointiaanien soturiseurat taistelivat joskus yhtenäisenä seurana, mutta se näyttää olleen enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Syynä luultavasti oli että katastrofaalinen sotaretki saattoi hävittää koko seuran kerralla. Tällä tavalla mm. kiowien luun lyöjät -seura ja cheyennien jousenjänneseura katosivat kerralla olemasta. Apassien manatidie-seura näyttää olleen seurana aktiivisempi sotaretkien osanotossa. Syynä saattaa jälleen olla heimon pienuus. Kun ehkä yli puolet kiowa-apassien aikuisista miehistä kuului manatidie-seuraan, oli käytännössä melkein joka retkellä manatidiejä mukana. Lisäksi koska varsinkin suuremmat kostoretket ajoittuivat yleensä aurinkotanssin jälkeiseen aikaan, on luultavaa että manatidien seremoniat aurinkotanssin aikaan keskittyivät myös tuleviin sotaretkiin. Vaikkeivät olisikaan organisoineet itse sotaretkiä, toimivat manatidiet luultavasti samoin kuin kiowien vastaavat seurat, jotka avustivat jäseniään taloudellisesti näiden varustautuessa sotaretkiin. Tällainen luottolaitoksena toimiminen osaltaan lisäsi seuran yhtenäisyyttä.

Manatidien kokoontumiset olivat avoimia yleisölle, mutta niiden tapahtuma-aika pidettiin salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kokoontumiset pidettiin tipissä jonka alareunat oli kääritty ylös näkyvyyden takaamiseksi tai erillisessä oksista kootussa tuulensuojassa tai aurinkokatoksessa. Yksittäiset henkilöt ajoittain kustansivat aterian seuran jäsenille. Kaikkien seuran jäsenten tuli osallistua kokoontumisiin. Poissaolosta seurasi yleistä pilkkaa jossa väitettiin että kyseinen jäsen olikin mennyt naimisiin anoppinsa kanssa eikä kiihkeästä suhteestaan ehtinyt osallistua seuran toimintaan.

Mikäli joku seuran jäsen oli kuollut, täytyi seuran surra kuolleen omaisten kanssa ennen kuin pystyivät pitämään tapaamisiaan. Seura saapui omaisten luokse, poltti heidän kanssaan piippua, suri ja rukoili. Kun seura seuraavan kerran halusi pitää tapaamisensa, lähetti se jonkun jäsenensä ilmoittamaan kuolleen omaisille aikeestaan ja pyytämään näiden luvan tapaamiselle. Saatuaan luvan tapaamiselleen seura keräsi lahjoja omaisille. Manatidiet kiersivät kaikkien jäsentensä luona keräämässä lahjoja, jotka kerättiin kasaan. Yönä jolloin seuran kokoontuminen oli, seura meni rumpunsa kanssa omaisten luo laulaen koko ryhmänä. Kerätyt lahjat jaettiin kuolleen omaisille. Piippu tarjottiin kuolleen isälle tai jollekin muulle miespuoleiselle sukulaiselle joka poltti sitä rukoillen samalla. Kun piippu palautettiin seuralle, nämä ilmoittivat että he itkevät kuollutta vielä viimeisen kerran. He poistivat omaisen vanhat vaatteet ja polttivat ne sekä surivat yhdessä jonkun aikaa. Kun omainen nousi ja ilmoitti hyväksyvänsä seuran hänelle antamat uudet vaatteet hän ilmoitti voivansa jo paremmin ja antoi seuralle luvan pitää tapaamisensa. Manatidie-seura päätti asian lyömällä rumpua neljä kertaa.

Mikäli seura ei toiminut edellä kuvatulla tavalla, oli kuolleen jäsenen omaisilla oikeus keskeyttää seuran tapaaminen. Erään kuolleen jäsenen isä keskeytti manatidien tanssin tuhoamalla seuran rummun ja muuta omaisuutta puukollaan. Myöhemmin seura vei isälle hevosen ja suri yhdessä perheen kanssa, jotka sitten antoivat seuralle luvan jatkaa tanssiaan seuraavana päivänä.

Manatidien asut ja tapaamiset

Manatidien asuun kuului määrätty maalaus, lyhyet nahkapaidat ja pitkä peuran- tai biisoninnahkainen punaiseksi maalattu laahus joka ylettyi maahan asti. Laahus oli kiinnitetty kalkkunan parta -harjaspäähineeseen tai punaiseksi värjättyyn peuran häntään jotka oli kiinnitetty kotkansulin koristeltuun päälakilettiin (englanniksi scalp lock).

Erillisessä keväällä tai ennen aurinkotanssia pidetyssä tapaamisessa jäsenet kokoontuivat tipiin missä seuran neljä sauvaa kiedottiin uudelleen jänteellä ja saukon nahoilla jotka oli sisäpuolelta maalattu keltaiseksi. Tapaaminen pidettiin erityisessä jäsenten leirissä. Uudistusseremoniassa laulettiin siihen omistettuja lauluja sauvojen kiedonnan aikana ja rukoiltiin. Aamulla kukin saukon nahka leikattiin laulujen aikana suikaleiksi. Kun nahat oli valmisteltu, istuivat jäsenet alas ja polttelivat tupakkaa. Keskipäivällä tarjottiin ateria. Iltapäivällä seura kokoontui koristelemaan sauvat. Ne käärittiin saukon nahkoihin, koristeltiin kotkansulilla ja niihin lisättiin keihään kärjet. Koko uudistusseremonia kesti kaksi päivää. Kun sauvat (tai keihäät) oli saatu valmiiksi, manatidiet tanssivat laulaen leirin keskustaan jossa he ampuivat tylppiä nuolia ilmaan. Jos nuolet vahingoissa osuivat johonkin (ulkopuoliseenkin), ei asiasta nostettu vastalauseita. Jos koira sattui kulkemaan seuran edestä heidän tullessaan leirin keskustaan, käsitettiin se pyhäksi, tapettiin ja syötiin myöhemmin seuran tipissä. Kaikkien jäsenten tuli osallistua syömiseen, pitivät he siitä tai eivät.

Manatidieillä oli kokoontumisissaan neljä erilaista tanssia omine lauluineen. Lauluja säestettiin seuran kahdeksalla käsirummulla. Yksi tansseista oli ns. shuffle dance, joka tunnetaan myös nimellä crow hop. Siinä hypitään vuorotellen jalalta toiselle, samalla tehden toisella jalalla pienen potkun eteenpäin. Toinen tansseista kuvasi sotureiden vastahyökkäyksiä vihollista vastaan ja siinä tanssittiin ryhmänä ajoittain eteenpäin, ja ajoittain käännyttiin kiväärin laukausmerkeistä takaisin kuvaten vastahyökkäyksiä. Tanssi aloitettiin tipin sisältä, josta siirryttiin sen kuluessa ulos. Manatidien sukulaiset kannustivat tanssijoita huudoillaan ja naiset huusivat ns. tremoloja (la-la-la-la -tyyppinen kannustushuuto). Seuran tanssien aikana kukaan ei saanut koskettaa neljää sauvan kantajaa tai kulkea heidän edestään.

Manatidie-seuran kokoontumisten aikana naiset pitivät usein päänahkatansseja manatidien tanssien tauoilla. Viisi tai kuusi päänahkatanssilaulun aikana manatidie-miehet lepäilivät ja polttelivat ja seurasivat naisten tanssia. Soturit antoivat keihäänsä ja muut aseensa joihin oli kiinnitetty päänahkoja ja muita voitonmerkkejä naisille jotta nämä voisivat tanssia niiden kanssa. Naiset tanssivat viidestä kymmeneen henkeä leveissä riveissä rinnakkain, jokainen kantaen jotain voitonmerkkiä. Rivit lähenivät keskellä olevaa rumpua, ajoittain perääntyen takaisin alueen reunalle musiikin tempon muuttuessa. Naiset olivat miestensä mukana näiden osallistuessa seuran tapahtumiin, istuen yleensä tipin ulkopuolella tapaamisten ja tanssien aikana. Lähempää vuorovaikutusta seuran jäsenten ja heidän vaimojensa välillä ei tapaamisten aikana ollut.

Upseerit

Tasankointiaanien seuroissa oli tyypillisesti muutamia upseerin virkoja joilla oli omat tunnusmerkkinsä. Upseerit vaihtelivat suurestikin eri heimoissa ja seuroissa. Manatidieillä oli neljä sauvan (tai keihään) kantajaa, yksi ruoskamies jota kutsuttiin myös häräksi ja kaksi palvelijaa. Muut jäsenet olivat tavallisia rivijäseniä joilla ei ollut mitään erityistä tunnusmerkkiä.

Manatidien keihään kantajat ja ruoskamies olivat heimon ehdotonta eliittiä, arvostettuja vanhempia päälliköitä, joiden asema oli erittäin vahva. Heitä pidettiin esimerkillisinä tietojensa, viisautensa ja rohkeutensa tähden.

Neljä manatidien sauvaa tai keihästä, joiden apassinkielinen nimi tarkoittaa vatsan aukaisijoita, olivat keskeiset seuran historiassa ja seremonioissa. Jokaisen keihään mukana oli köysi tai olkahihna jota käytettiin taistelussa sitomaan keihään kantaja maahan josta hän ei saanut paeta ilman että seuratoveri kävi hänet vapauttamassa. Keihään kantajan velvollisuus oli kiinittää itsensä taistelun vaarallisimpaan paikkaan. Apassien perimätiedon mukaan jokainen seiväs oli voitettu taisteluissa vihollisilta. Kaksi keihäistä oli yläpäästään kaarelle taivutettuja (ns. paimensauvan muotoisia) ja kaksi Y-kirjaimen muotoisia yläpäästään haarautuneita.

Keihään kantajat pitivät virkansa manatidieillä koko ikänsä. Keihäät kulkivat suvuissa, yleensä edellisen omistajan pojalle. Ne toivat mukanaan useita velvoitteita ja hankaluuksia. Jos keihäällä osoitti taistelussa vihollista, sitä piti myös käyttää heihin. Keihäät eivät saaneet koskea maahan, paitsi jos ne lepäsivät biisonin lantaläjän päällä tai lyötiin sellaisen läpi. Mikäli keihään vahingossa pudotti, täytyi toisen seuran jäsenen nostaa se ylös kerrottuaan jostain henkilökohtaisesta taistelusuorituksestaan (ns. counting a coup), palauttaa keihäs seuran ruoskamiehelle, joka puolestaan toi sen varsinaiselle omistajalleen.

Keihäiden kanssa tanssiminen vastasi apassien näkemyksen mukaan itse taistelua. Kummassakin kun keihäs oli kerran otettu käyttöön, sen omistaja ei voinut lopettaa ennen kuin tavoite oli saavutettu. Oli kyse sitten taistelemisesta tai tanssista. Tanssissa keihään kantaja ei voinut laskea keihästä käsistään koko tanssin aikana, hän saattoi vain lepuuttaa sen kärkeä jalkansa tai biisonin lantaläjän päällä. Manatidien neljä keihään kantajaa personoivat apassien urhoollisuus-ideaalin ja sotaan perustuvan statuksen. Eräs apassi kuvasi keihään kantajia näin: “Nuo miehet sauvojen kanssa olivat kuin kenraaleja. Erittäin korkeassa asemassa, he olivat sotureita.”

Manatidien jäsenet olivat yleensä pareittain toistensa parhaita ystäviä, “partnereita”. Tällaista partneria kohdeltiin kuin omaa veljeä samoine velvoittein. Keihäiden kantajat olivat toistensa partnereita, Y-keihäät keskenään ja kaarevat keihäät keskenään. Kummatkin parnerit pukeutuivat seuran tapahtumissa yhtenäisesti. Keihään kantajat pitivät keihäänsä edessään tapaamisissa, kaarevat keihäät istuivat pohjoispuolella ja Y-keihäät eteläpuolella rinnakkain. Kaikki keihään kantajat pitivät hiuksissaan pitkää metallikiekoilla (ns. hair plate) koristeltua laahusta jonka päässä oli keltainen biisonivasikan häntä.

Manatidieillä oli yksi ruoskan kantaja. Hänen tunnusmerkkinsä oli isohko puukahvainen ruoska jonka kahvan toinen laita oli sahalaidan muotoinen. Ruoska on niin iso että sitä voi hyvin käyttää nuijana. Ruoskassa oli punaketun nahasta tehty rannelenkki.

Ruoskan kantaja vastasi seuran tapahtumien käytännön järjestelyistä ja aktiviteetista. Hän oli myös se joka haki uudet jäsenet. Manatidien tanssien aikana hän esti lapsia ja koiria tulemasta tanssialueelle ja hän oli ainoa joka sai kulkea seuran keihäiden ja rummun välistä. Jos joku jäsen pudotti jotain tanssiessaan, kohtelivat seuran jäsenet sitä kuin vihollista taistelukentällä ja esittivät hyökkäystä sitä kohti. Ruoskamies hankki taistelussa koulitun veteraanin kertomaan uroteostaan ja nostamaan esineen ylös, jonka ruoskamies sitten palautti omistajalle, nuhtelujen kera. Ruoskamies kantoi myös jousta ja nuolia ja oli siten luultavasti se joka ampui manatidien tansseihin erehtyneet koirat.

Viimeiset kaksi upseerin virkaa olivat kaksi palvelijaa jotka pitivät seuran tapaamisissa huolta nuotiosta, tarjoilivat ruoan, toimivat viestinviejinä keihään kantajille, hankkivat vettä ja tupakkaa jne. Palvelijat olivat kuitenkin korkeampiarvoisia kuin tavalliset rivijäsenet, vaikka heidän tehtävänsä palvelijoina antaisivatkin muuta ymmärtää.

Mitä on old time -musiikki?

_by Weasel_

Rootsinpyhtäähän liittyen on toivottu tietoa periodimusiikista, joten koostin muutaman linkin konkreettisempia esimerkkejä ja historiallista tietoa.

Hyvää seikkaperäistä tarinaa Amerikassa harrastetun kansanmusiikin vanhimmasta päästä löytyy osoitteessa: “www.lewis-clark.org“:http://www.lewis-clark.org/content/content-channel.asp?ChannelID=153

Sivulla “www.cruzatte.com“:http://www.cruzatte.com/music_video.html löytyy autenttista historianelävöittämismusiikkia vanhan lännen malliin oikein musiikkiesimerkein (mainio levy muuten).

*1800-luvulle tultaessa siirtolaisten tuontitavarana tulleista musiikintyyleistä* on vuosien saatossa kehittynyt monenmoista Amerikassa muotoaan muuttanutta tyylilajia. Monien kuten esim. cajunin suurempi suosio on rajoittunut vain tietyille alueille. Kelttiläistyyppinen Pohjois-Eurooppalainen musiikkiperinne on historiallisista syistä vaikuttanut laajimmin josta on aikojen saatossa kehittynyt vuosisadan vaihteessa yleisesti old-time -musiikiksi kutsuttu perinne ja siitä edelleen bluegrass. Tähän kelttiläiseen kollektiivisen ryhmän reuna-alueisiin jotkut laskevat muuten osittain myös suomalaisenkin kansanmusiikin.

“*Wikipedian määritelmän mukaan:*”:http://en.wikipedia.org/wiki/Old-time_music
Old-time music, a traditional style of American music, has roots in Irish, Scottish and African folk music. Practitioners play it with stringed instruments such as the bass, guitar, mandolin, banjo, and fiddle (violin).

Old-time music is traditionally played at dances, and is considered to be dance music. This contrasts with bluegrass music. Bluegrass music developed from old-time music, shares the same song list and instruments, but is more oriented toward solo performance than is old-time music.

“*Wikipedia sanoo bluegrassista:*”:http://en.wikipedia.org/wiki/Bluegrass_music
Bluegrass music is a form of American roots music with its own roots in the English, Irish traditional music and Scottish traditional music of immigrants from the British Isles (particularly the Scotch-Irish immigrants of Appalachia), as well as the music of African-American slaves.

*Cruzatte -linkin musiikkiesimerkit* lienevät niin lähellä alkuperäistä 1700-1800-luvun soundia kuin tänä päivänä on suullista perinnettä mahdollista toisintaa. Old-time musiikkiperinteenä yleisesti tunnettu 1900-luvun alussa savikiekoille tallennettu perinne ei Cruzatten ajoista ole liiemmin muuttunut. Lähinnä soittimia on viulun ja lusikoiden rinnalle tullut lisää, ensimmäisinä jo vanhastaan banjo ja huuliharppu, sittemmin kitara ja pystybasso, alueesta riippuen haitariakin ym. on nähty, mutta yleisempiä ovat olleet soittimet joita on voinut helposti kantaa mukana. Englanninkieli on aikojen saatossa tullut vallitsevammaksi ja mm. Cruzatten ajan ranskankieliset laulut kääntyneet englanniksi tai jääneet pois repertuaarista.

*Edelleen elossa olevat nykytyylit* eivät ole perussoundiltaan kovasti muuttuneet, mutta äänilevytuotannon käynnistyessä “konsertinomaisempi” käyttäytyminen toi musiikkiin oman lisänsä solistiroolien voimistuessa ja muotoillessa siitä bluegrassin joka alkaa pikkuhiljaa erkaantua old-time musiikista omaksi lajityypikseen 1930 luvun tienoilla, mutta virallisesti nimettiin bluegrassiksi vasta 1950-luvulla johon asti se tunnettiin old-time musiikin osana. Old-time musiikin ja varhaisen bluegrassin määräävä ero onkin lähinnä oikeastaan solistiroolit sekä kirkoissa yleistynyt gospel-lauluperinteen vaikutus harmonialaulun yleistymiseen.

*Varhainen bluegrass* (eli siis vanhastaan nimellä old-time) ei asiaa tuntemattomalle nykykuuntelijalle paljolti erotu muusta old-time musiikista, mutta 60-luvun folk-boomin jälkeinen bluegrass kuulostaa mm. uudemman äänitystekniikan ja varsinkin parempien soittimien ansiosta teknisesti huomattavasti “sofistikoituneemmalta” vaikka muuta eroa ei ikiaikaisiin lauluihin välttämättä juuri olisi. Yhä suosittuna tyylinä nyky-bluegrass ei tietysti ole lakannut kehittymästä edelleen ja joskus se on myös popularisoitunut kauemmas juurlitaan samaa reittiä kuin varhainen country-musiikki, mutta useimmiten se on säilyttänyt (myös kiihkoileviin mittoihin yltävän) yhteytensä akustisiin juuriin.

*Sen sijaan ns. country-musiikki* joka old-time musiikista myös alunperin ponnistaa on tyystin kadottanut yhteytensä siirtolaisten musiikkiin jo melko alkuvaiheessa. Monille järkyttävänä tietona saattaa tulla se, että suomalainen pelimannimusiikkikin olisi peräti “autenttisempaa” periodimusiikkia kuin varhainen Jimmie Rodgers tai Hank Williams.

*Hyviä nettiradioasemia: *
BluegrassCountry“:http://www.bluegrasscountry.org vanhaa ja uutta bluegrassia
Sugar In The Gourd“:http://www.sugarinthegourd.com vanhaa ja uutta old-time musiikkia

Lisää tietoa old-time ja bluegrass-musiikista ja harrastajista osoitteessa “www.bluegrass.fi“:http://www.bluegrass.fi

Kiinnostaako vanha länsi?

Olenko lännen historian harrastaja?

Jos olet näin kysynyt itseltäsi niin luultavasti olet. Historiaharrastaja on nimenomaan historiasta harrastuksena kiinnostunut henkilö, ei sen enempää, eikä vähempää. Ja historiaahan voi harrastaa vaikka lueskelemalla kirjoja tai katsomalla telkkarin laatudokumentteja – tai vaikka lännenelokuvia. Suuntautuupa lännen historian kiinnostuksesi sitten historiantutkimukseen, ampumiseen, historianelävöittämiseen tai vain lännentarinoihin COWS’ista löydät samanhenkistä seuraa. COWS ry:n tarkoitus on “edistää legendaarisen lännen historian ja lännen aseiden tuntemusta sekä perinteisten lännen aseiden keräily- ja ammuntaharrastusta” sekä “edistää lännen vaatetuksen, musiikin, tanssin, ruokakulttuurin ja ratsastuksen tuntemusta”.

Mikäli tarinat ja leffat eivät riitä kiinnostustasi täyttämään, vaan alat kiinnostumaan asiasta enemmän, valmistat johonkin historian ajanjaksoon ja kulttuuriin liittyviä esineitä tai jopa käytät niitä “leikkiessäsi” tuota mielenkiintosi kohdetta voit löytää lisää termejä itseäsi kuvaamaan:

Historian elävöittäjät

Historialliset uudelleenluomisharrasteet jaetaan englanninkielisessä kulttuurissa yleensä kahteen lähekkäiseen ryhmään Living History ja Historical Reenacting. Living History (elävä historia, historian elävöittäminen) harrastuksella tarkoitetaan nimenomaan yleisölle suunnattuja historiaa esitteleviä näytöksiä tai esim. museoiden yhteydessä olevia uudelleen luotuja historiallisia ympäristöjä ja tapahtumia. Historical Reenacting (uudelleen näytteleminen, uudelleenluominen) sitä vastoin on yleensä harrastajien pyrkimystä uudelleenluoda jotain tiettyä aikakautta, kulttuuria tai tapahtumaa ihan vain omaksi ilokseen. Sinällään hauskaa että termien luulisi olevan juuri toisinpäin, eikös tuo uudelleen näytteleminen kuulostakin esitykseltä? Onneksi meillä Suomessa puhutaan yleensä vain Historian Elävöittämisestä, oli meillä hämmentynyttä yleisöä tai ei.

Amerikan historian harrastukset ajanjaksottain

Luultavasti maailmalta löytyy tulimaaharrastajia ja eskimodiggareita ynnä muita, mutta jotta emme menisi täysin sekaisin unohtakaamme muu Amerikka ja keskitytään tähän tunnetumpaan Amerikkaan, eli siihen Amerikan Yhdysvaltojen historiaan ja sen suurimpiin harrastajaryhmiin. Näille ryhmille on todella kinkkistä keksiä yleisnimikettä, joskus on yritelty Rajaseutuharrastusta (Frontier) tai Villin Lännen (Wild West) harrastamista, mutta eihän nämä tietenkään kaikkea sisällään pidä.

Pohjois-Amerikan historian elävöittämisharrastajat voidaan karkeasti jakaa neljään isoon ryhmään: Buckskinners, Intiaaniharrastajat, Cowboyharrastajat ja eri sotien harrastajat. Nämäkin termit ovat melkoisen harhaanjohtavia ja ylimalkaisia, joten lienee syytä hieman vilkaista niiden sisään.

Buckskinners

Buckskinner nimitys juontaa juurensa heidän käyttämistään peurannahkavaatteista (Buck = urospeura, skin = nahka). Buckskinner harrasteen katsotaan lähteneen 1930-luvulla järjestetyistä suustaladattavilla mustaruuti aseilla käydyistä kilpailuista joissa osanottajat pukeutuivat “ajan henkeen”. Sittemmin nimike suuntautui tarkoittamaan harrastajaa joka uudelleen elävöittää 1840-lukua edeltävää turkismetsästäjäkautta. Buckskinner nimikettä on koetettu laajentaa ja rajata, ja matkan varrella siitä onkin muodostunut melkoinen hämmennyksen aiheuttaja. Luultavasti järkevintä olisi käyttää Buckskinner -nimitystä kaikista historian elävöittäjistä, joiden harrastuksessa on suuri paino itse tehdyillä vaatteilla, tavaroilla ja taidoilla. Buckskinner järjestöistä on erkaantunut monia ryhmiä ja harrasteita, ja onkin selkeintä katsoa näitä omina harrasteinaan, tai harrasteen osina.

Muzzleloaders

Osa Buckskinner harrastajista kutsuu itseään mieluiten Muzzleloadereiksi (suusta ladattava ase) eli mustaruutiampujiksi painottaen näin aseiden ja ampumisen merkitystä harrasteissaan.

Longhunters

Melkoisen suuri osa Buckskinnereistä harrastaa itärannikon (Eastern) historiaa, ja näin ollen myös selkeästi varhaisempaa 1600-1700 lukujen aikakautta. Yleisimmin heitä kaikkia kutsutaan Longhunttereiksi, vaikkakin alkujaan termillä käsitettiin lähinnä 1700-luvun loppupuolella pitkiä metsästysreissuja tehneitä ammattimetsästäjiä. Järkevämpää olisikin puhua eri aikakausien harrastajista myös heidän rooliensa kautta. Esikuvina varhaiselle, Ranskan ja Englannin välisen sodan (French and Indian War) ja sitä edeltävän ajan harrastajille toimivat Ranskalaissotilaat, Englannin punatakit, itärannikon intiaanit, Ranskalaiset turkispyytäjät (Voyager) ja tietty Rodgers Rangers -sissiryhmä. Amerikan muodostumisen aikakauteen 1700-luvun loppuun sijoittuu Englantilaisten sotilaiden vastavoimaksi Yhdysvaltojen nostoväki, sekä tietty ne Longhunterit.

Trappers

Toki ranskalaiset turkispyytäjät, Voyagerit ja tutkimusmatkaajatkin innostava historiaharrastajia, mutta varsinainen turkispyynnin kulta-aika osuu 1800-luvun alkuvuosikymmenille, ja reilusti Missisipistä länteen. Tämä läntinen turkispyynti ajan-jakso onkin useimpien Free-Trapper ja Mountain Men harrastajien kiinnostuksen kohteena.

Mountain Men

Vaikka 1820-40 lukujen turkispyytäjiä nimitettiinkin Vuorten Miehiksi, niin nykyään osa harrastajista haluaa nähdä Mountain Man termin laajempana kuin turkispyytäjänä. Joukkoon mahtuu tutkimusmatkaajia, tutkijoita, taiteilijoita, ja kaikenmoisia onnenonkijoita.

Turkispyyntikauden jälkeiset roolit

Turkispyyntikauden ja sisällisodan sekä Cowboy-ajan väliin mahtuu iso joukko mielenkiintoisia pienempiä minikulttuurejaan. Forty-Niners nimikkeellä käsitettiin vuoden -49 kultarynnäkön väkeä, mutta monet kullankaivuun harrastajat viittaavat sillä myös muihin ryntäyksiin. Buffalohunters, biisonin-metsästäjät ovat iso ryhmä joka jo sivuaa melkoisesti Cowboy harrasteita. Teiden, rautateiden ja postilinjojen rakentaminen luo aivan oman kulttuurimaisemansa. Ja sitten on tietenkin se perusjulli, siirtolainen tai uudisraivaaja, maanviljelijä tai vaikka mormonisaarnaaja.

Intiaaniharrastajat

Intiaaniharrastajat jakautuvat eritoten kulttuurialueittain, mutta myös ajallisesti. 1600-1700 lukujen itäiset intiaaniheimot ovat ensimmäinen suuri intiaaniharrastuksen kohde, ja se toinen on tietenkin 1800-luvun tasankointiaanit. Näiden klassikoiden lisäksi löytyy runsaasti innokkaita Apassi-, Seminole-, ja suurten järvien intiaanien harrastajia, sekä loputon määrä pieniä harrastajaryhmiä tai yksittäisiä harrastajia jotka ovat jääneet koukkuun johonkin hieman epätavallisempaan heimoon, tai aikakauteen.

Tunnetuin ja suurin harrastajaryhmä, tasankointiaaneja harrastavat jakautuvat karkeasti kahteen, varhaisiin ja myöhäisiin. Melkoinen joukko harrastajia pyrkii uudelleen luomaan 1830-luvun intiaanikulttuuria, se kun on ensimmäinen vaihe josta meillä on jotain kunnollista tietoa, kiitos tutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden. Myöhäisempi vaihe sijoittuu 1860-80 luvuille, niihin viimeisiin suuriin intiaanisotiin.

Cowboy-harrastajat

Eritoten Cowboy Action Shooting-harrasteen myötä Cowboy harrasteet ovat päässeet uuteen kukoistukseen. On kuitenkin melko hölmöä kutsua kaikkia näitä harrasteita Cowboy harrasteeksi, pikemminkin lehmipojat ovat vain yksi ryhmä kaikista sisällissodan jälkeisistä rooleista. Tähän 1800-luvun loppupuolen jaksoon mahtuu paitsi asesankareita, rosvoja ja sheriffejä, myös porvarillisia kaupunkilaisammatteja, sotilaita, tiedustelijoita, tulkkeja, maanmittareita ja edelleen niitä perusjulleja, omaa onneaan karuilla mailla tavoittelevia siirtolaisia, maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Näitä monipuolisisa hahmoja näkee tosin myös siellä Cowboy Action Shooting harrastajien parissa, vaikka siinä ei varsinaisesti historian elävoittämisestä olekaan kyse.

Sotaharrastajat

Aivan omana lajityyppinään voitaneen pitää erityisiä sotaharrastajia. Sisällissota on tietenkin se suurin harraste näistä kaikista, mutta erityisesti 1700-luvun lukuisat sodat, vuoden 1812 sota ja Meksikon sodat ovat luoneet omat harrastajakuntansa. Sotaharrastaja hieman poikkeaa muista elävöittämisharrastajista siinä että he monesti pyrkivät uudelleen luomaan yksittäisen tapahtuman, yhden taistelun, eivätkä välttämättä kokonaista aikakautta kuten monet muut. Sotaharrastajat myös useimmiten järjestäytyvät “armeijoittain”.

Musiikinharrastajat ja muut

Kaiken tämän lisäksi ovat tietysti musiikinharrastajat. He ylläpitävät “suullista traditiota” opiskellen vanhoja sävelmiä ja perehtyvät niiden soittamiseen ajanmukaisella tyylillä ja taidolla.

Omina ryminään voi nähdä niin halutessaan myös lännenaiheisten käsitöiden harrastajat, tanssijat, lännenratsastajat, jousiampujat jne. joilla kaikilla voi olla kosketus vanhan lännen historiaan.

Vieraana leirissä


Historiallinen leiri on aina tutustumisen arvoinen, olkoon kyseessä intiaaniteltta, viikinkileiri tai karjapaimenten kokoontuminen. Joitain sääntöjä ja tapoja on kuitenkin hyvä tietää.

Lähtiessä kyläilemään toiseen telttaan kannattaa ennustaa kauanko siellä aikoo aikaa viettää. Mikäli edessä saattaa olla pitkä istunto kannattaa mukaan varata omat tarpeet, tupakit, välipalat, juomat sun muut niin että ei heti tarvitse käydä isännän varastoilla ruikuttamassa. Hyviin tapoihin kuuluu myös tuliaiset, eli lähinnä sylillinen polttopuita, suomalaisittain joskus kahvia, intiaanitapaan tupakkaa ja suomalais/intiaani/länkkäritapaan viinaa. Lämmin välly kannattaa aina ottaa mukaan, kuten myös jonkinmoiset ruokailu- ja kahvitteluvälineet. Saattaahan isäntä tarjota kahvia tai syötävää, mikä onkin kohteliasta, ja kohteliasta on myös vastaanottaa tarjottu anti, isännällä kuitenkin harvoin riittää kaikille kuppeja, kippoja ja sorkkimia.

Mikäli asumuksen väki suhtautuu perodileikkiin vakavasti, ja pyrkivät pitämään leirinsä ja asunsa autenttisen oloisena, olisi vieraidenkin syytä tätä tavoitetta kunnioittaa. Mikäli kuitenkin olet pukeutunut pinkkiin tuulipukuun ja moonbuutseihin, niin tunnelman kannalta olisi kiva jos vieraat kietoisivat esim. huovan ympärilleen ja rätinpäähänsä. Sama tietenkin koskee esim. eväitä, olen nähnyt tilanteita jossa teltanasukit ovat valmistaneet ateriaa ”luonnollisista” raaka-aineista käyttäen perinteisiä menetelmiä ja työkaluja ja telttaan saapuneet vieraat ovat levitelleet koko nuotiopaikan täyteen vakuumipakkauksia, muoviastioita, pizzalaatikoita ja Koffin tölkkejä.

Asumuksen avoin ovi on aina kutsu tulla sisään, avonaisissa asumuksissa kuten laavuissa tulee tietenkin käyttää harkintaa. Mikäli ovi on suljettu, mutta mieli halajaa sisään, on oven ulkopuolella syytä suorittaa ”koputusrituaaleja”, Tipissä yleensä kalisutetaan ovipuita, teltan ulkopuolella pieni köhintä yleensä riittää…

Suljetusta ovesta on syytä kulkea vasta saatuaan selvän sisäänastumiskehoituksen, mikäli sellaista ei kuitenkaan kuulu, on todennäköistä että teltassa ei juuri nyt kaivata vierailijoita.

Mikäli asumuksen oven edessä on risu tai muu kalikka, tarkoittaa se ”Lukitusta”, eli telttaan ei juuri nyt kaivata vierailijoita, jopa teltan omien asukkaiden tulisi käyttää ovea harkiten… Saattaahan teltassa olla tekeillä jopa uusi COWS-harrastaja…

Asumukseen astuttaessa kyyristellään yleensä hetki ”eteisessä”, ja vasta kehotuksesta siirrytään Isännän tai Emännän osoittamalle paikalle tulien ääreen. Kunnon isäntä yleensä ohjaa vieraansa mukavalle paikalle jossa riittää huopia ja taljoja. Näitä saa ja tuleekin käyttää istuma-alustoina ja selänlämmittiminä, mutta likaisten kenkien kietominen niiden sekaan osoittaa jo melko huonoa tilannetajua.

Teltassa saa toki katsella ympärilleen, ja esillä olevia esineitä voi tutkiskella lähemminkin. Hyviin tapoihin kuitenkin kuuluu kysäistä ennen kuin tavaroihin kosketaan. Luonnollisesti laatikoissa, pusseissa yms. olevat tavarat eivät ole tarkoitettuja yleisön hypisteltäviksi, ja rasioiden yms. sisälle kurkistelu ei olekaan kovin sopivaa…

Aseiden näpistely onkin jo oma juttunsa. Toisten aseita ei tietenkään tulisi hypistellä luvatta, ja luvan saatuaan on syytä ensimmäisenä osoittaa piippu turvalliseen paikkaan, ja tarkistaa että ase ei ole ladattu. Vaikka olet aseen tarkastanut, ei sitä tulisi silti heilutella, tai sillä osoitella. Muuthan eivät tiedä että olet aseen tarkistanut. Tyhjien ampuminen aseella on no no! Ja muistathan myös varovaisuuden käsiteltäessä ruutia tai panoksia.

Teltassa nuotion lähinnä istuja on kuin saunassa kiukaan viereen parkkeeraaja; lieskojen laskiessa olisi tyylikästä kysyä ”Lisätäänkö löylyä?”

Isommat halonhakkuut hoidetaan yleensä asumuksen ulkopuolella, mutta pikkupilkkomista tehdään yleensä myös nuotion vierellä. Tällöin on syytä opetella turvallinen tekniikka jotta kaikki teltassa olijat eivät joudu lentävien kapuloiden ja kirveenterien ristituleen. Yleisimmin pilkkominen tehdään lyöden lappeellaan olevaa halkoa pituussuunnassa kirveellä samalla pitäen halon alapäästä kiinni, toinen vaihtoehto on kiilata halot halki esim. puun ja kirveenhamaran avulla.

Harrastajien suhtautuminen tupakointiin ja viinanjuontiin vaihtelee… Ennen kuin korkkaat tai pistät palamaan kannattaisi kysyä ”Sopiiko?. Samoin kyseisten tuotteiden jälkihoidon suhteen olisi tyylikästä kysäistä asukkaiden tapoja, ennen kuin viskaat tyhjät kaljatölkit nurkkiin tai tupakantumpit nuotioon.

Kun asukkaat selkeästi vetäytyvät yöpuulle on tietenkin hienovaraista ehdottaa myös omaa vetäytymistä. Mikäli isäntäväki kuitenkin kehottaa jäämään huolimatta omasta vetäytymisestään tarkoittaa se yleensä avointa kutsua bailata nuotiolla vaikka aamuun asti.

Yhteisteltassa nukuttaessa on myös syytä kunnioittaa muiden yksityisyyttä. Tuhansia vuosia on lapset siitetty, nenät kaivettu ja ilmavaivat hoidettu vaikka tupa on ollut täynnä muita kuorsaajia. Herätessä yöllä onkin hienovaraista vihjaista heräilystä muille mahdollisille valvojille ja touhuajille vaikkapa pienellä köhinällä… Näin säästytään monelta järkytykseltä.


Myös vaatteiden vaihto yms. toimet edellyttävät aika ajoin pientä nakuilua teltassa. Harvemmin kyseessä on kuitenkaan niin vaativa striptease esitys jotta muiden tulisi poistua, teltan takaosassa onkin ”näkymätön sovituskoppi” jossa tulisi voida suuremmitta tuijotuksitta fiksailla lannevaatetta, vaihtaa hametta, tai nyppiä satiaisia. Mikäli kyseiset toimenpiteet kuitenkin aiheuttavat läsnäolijoille fyysisen hengenvaaran haju- tai pieneliöhaitoillaan on kärpäsparven pöllyttäjän syytä hoitaa intiimihygieniansa ryteikössä (ja tuulen alapuolella)…

Tarpeet leireillessä tehdään metsään, ja säkkipimeyskään ei oikeuta kuseskeluun oviaukosta. Opettele siis polkusi kusipaikalle niin hyvin että selviät siitä säkkipimeässä, metrisessä lumihangessa ja kolmen promillen kännissä. Ja jos tahtoo kuseskella housuihinsa on long johnit syytä varustaa muovivaipoilla.

Koirat kuuluvat leiriin kuin leiriin, ja koirat ovat aina koiria… Järkevä leireilijä säilöökin kaikki ruokatavaransa pois koirien ja muiden elukoiden saatavilta. Siinä hommassa ei muovikassi riitä pitämään saalistavaa sakemannia poissa kinkulta, kunnon puulaatikko saattaa jo toimia. Tavaroiden ja ruoka-aineiden suojelu on aina oma hommansa kun luonnossa ollaan, ja siihen onkin syytä suhtautua vakavasti. Muiden eläimiä ei yleensä ole syytä ”kouluttaa” tai komentaa, mutta omasta omaisuudesta saa toki pitää huolta vaikka väkivalloin. Leirissä koirat ovat yleensä vapaan ja asettavat oman luonnollisen nokkimisjärjestyksensä. Kunnon tappajakoirat tulisi kuitenkin jättää kotiin, samoin kuin valuvat nartut (ellei niitä halua lisää)…

Mikäli ollaan yleisessä tapahtumassa missä vandalismin tai varkauden mahdollisuus on olemassa ei leiripaikkaa tulisi jättää vartiotta. Mikäli olet jäänyt viimeisenä leiriin on syytä odottaa tai huhuilla joku omasta jengistä paikalle vapauttamaan sinut ”vahtivuorosta”.

Leirin päätyttyä saattaisi isännästä olla kiva jos kaikki vieraat eivät hyppäisi ensimmäisenä autoonsa ja kaasuttaisi kohti lähintä huoltamonbaaria; vieraista käsistä saattaisi olla apua teltan purkamisessa ja pakkaamisessa, roskien keräilyssä ja leiripaikan siistimisessä.

Tervetuloa kylään!

Mikä on Buckskinner?

Buckskinner-nimitys juontaa juurensa turkispyytäjien käyttämistä peurannahkavaatteista (Buck=urospeura, skin=nahka). Buckskinner-harrasteen katsotaan lähteneen 1930-luvulla järjestetyistä suusta ladattavilla mustaruutiaseilla käydyistä kilpailuista, joissa osanottajat pukeutuivat “ajan henkeen”. Sittemmin nimike suuntautui tarkoittamaan harrastajaa, joka uudelleen elävöittää 1840-lukua edeltävää turkismetsästäjäkautta.

Buckskinner-nimikettä on koetettu laajentaa ja rajata, ja matkan varrella siitä onkin muodostunut melkoinen hämmennyksen aiheuttaja. Luultavasti olisi järkevintä käyttää Buckskinner-nimitystä kaikista historian elävöittäjistä, joiden harrastuksessa on suuri paino itse tehdyillä vaatteilla, tavaroilla ja taidoilla.

Cows:in Buckskinner-jaostoon kuuluukin mm. seuraavat harrastajat:

Muzzleloaders

Osa Buckskinner-harrastajista kutsuu itseään mieluiten Muzzleloadereiksi, (suustaladattava ase) mustaruutiampujiksi painottaen näin aseiden ja ampumisen merkitystä harrasteissaan.

Longhunters

Melkoisen suuri osa Buckskinnereistä harrastaa itärannikon (Eastern) historiaa, ja näin ollen myös selkeästi varhaisempaa 1600-1700 lukujen aikakautta. Yleisimmin heitä kaikkia kutsutaan Longhuntereiksi, vaikkakin alkujaan termillä käsitettiin lähinnä 1700-luvun loppupuolella pitkiä metsästysreissuja tehneitä ammattimetsästäjiä. Järkevämpää olisikin puhua eri aikakausien harrastajista myös heidän rooliensa kautta. Esikuvina varhaiselle, Ranskan ja Englannin välisen sodan (French and Indian War) ja sitä edeltävän ajan harrastajille toimivat ranskalaissotilaat, Englannin punatakit, itärannikon intiaanit, ranskalaiset turkispyytäjät (Voyager) ja tietty Rodgers Rangers-sissiryhmä. Amerikan muodostumisen aikakauteen 1700-luvun loppuun sijoittuu englantilaisten sotilaiden vastavoimaksi Yhdysvaltojen nostoväki, sekä tietty ne Longhunterit.

Trappers

Toki ranskalaiset turkispyytäjät, Voyagerit ja tutkimusmatkaajatkin innostava historiaharrastajia, mutta varsinainen turkispyynnin kulta-aika osuu 1800-luvun alkuvuosikymmenille, ja reilusti Missisipistä länteen. Tämä läntinen turkispyynti ajanjakso onkin useimpien Free-Trapper ja Mountain Man -harrastajien kiinnostuksen kohteena.

Mountain Men

Vaikka 1820-40 lukujen turkispyytäjiä nimitettiinkin Vuorten Miehiksi, niin nykyään osa harrastajista haluaa nähdä Mountain Man -termin laajempana kuin turkispyytäjänä. Joukkoon mahtuu tutkimusmatkaajia, tutkijoita, taiteilijoita ja kaikenmoisia onnenonkijoita. Turkispyyntikauden jälkeisiä rooleja ovat mm. Buffalohunters. Turkidpyyntikauden ja sisällisodan sekä Cowboy-ajan väliin mahtuu iso joukko mielenkiintoisia pienempiä minikulttuurejaan.

Forty-Niners

nimikkeellä kutsuttiin vuoden -49 kultarynnäkön väkeä, mutta monet kullankaivuun harrastajat viittaavat sillä myös muihin ryntäyksiin.

Buffalohunters

, biisoninmetsästäjät ovat iso ryhmä, joka jo sivuaa melkoisesti Cowboy-harrasteita. Teiden, rautateiden ja postilinjojen rakentaminen luo aivan oman kulttuurimaisemansa.

Ja sitten on tietenkin se perusjulli, siirtolainen tai uudisraivaaja, maanviljelijä tai vaikka mormonisaarnaaja.

Intiaaniharrastajat

Intiaaniharrastajat jakautuvat eritoten kulttuurialueittain, mutta myös ajallisesti. 1600-1700 lukujen itäiset intiaaniheimot ovat ensimmäinen suuri intiaaniharrastuksen kohde ja se toinen on tietenkin 1800-luvun tasankointiaanit. Näiden klassikoiden lisäksi löytyy runsaasti innokkaita Apassi-, Seminole-, ja suurten järvien intiaanien harrastajia, sekä loputon määrä pieniä harrastajaryhmiä tai yksittäisiä harrastajia, jotka ovat jääneet
koukkuun johonkin hieman epätavallisempaan heimoon, tai aikakauteen.

Tunnetuin ja suurin harrastajaryhmä, tasankointiaaneja harrastavat, jakautuvat karkeasti kahteen: varhaisiin ja myöhäisiin. Melkoinen joukko harrastajia pyrkii uudelleen luomaan 1830-luvun intiaanikulttuuria, se kun on ensimmäinen vaihe josta meillä on jotain kunnollista tietoa, kiitos tutkimusmatkailijoiden ja taiteilijoiden. Myöhäisempi vaihe sijoittuu 1860-80 luvuille, niihin viimeisiin suuriin intiaanisotiin.

Teemana turvallisuus

Muisteloita toukokuiselta turvakurssilta

Ilmoittauduin hyvissä ajoin kevään ensimmäiselle turvakurssille jonka piti toteutuman kevättalvella. Kävi niin kuin kävi ja kurssi siirrettiin toukokuun viimeiseen viikonloppuun. Perjantai-iltapäivän ruuhkassa köröttelinkin kohti Vesivehmaata ja Kenraalin rataa. Alkuillan aikana paikalle kokoontuikin parikymmentä tiedonhaluista jäsentä, ennakkoon tunsin lähinnä vain kouluttajat Slowhand Macin ja Ringo Kidin. Kodan savuisessa hämärässä oli toki muutama muukin tuttu naama.

Esittelykierroksen aikana kerroimme lyhyesti itsestämme ja harrastushistoriastamme. Mukavaa oli nähdä niin runsaslukuisesti naisia paikalla, olikohan meitä viisi? Perjantai-ilta oli pyhitetty teorialle. Termit, aseen osat ja asetyypit tuntuivat ensin lähinnä muinaissanskriitiltä, asetietämykseni kun perustuu lähinnä naisen logiikkaan: pitkiä ja lyhyitä pyssyjä, kaikista lähtee kova pamaus ammuttaessa ja niiden kanssa pitää olla varovainen. Kierteet, rihlat, supistajat, jyvät ja ejektorit tulivat kuitenkin kohtuullisen selviksi. Niin ja se kuuluisa horoluoti.

Asiaa riitti ja ilta venähti pitkäksi. Osa kurssilaisista siirtyi yöksi kotiinsa, Körriin, osa yöpyi autoissa tai teltoissa ja me loput valtasimme kodan laverit makuupusseinemme.

Lauantai-aamuna pääsimme aloittamaan puolitoista tuntia aikataulusta jäljessä. Iso porukkamme ryhmittäytyi ampumapaikalle ja revolvereilla aloitettiin. Ase tuntui vieraalta, isolta ja painavalta ja liikkeet olivat kuin hidastetusta filmistä. Osa meistä suurin piirtein piti revolveria ensimmäistä kertaa kädessään, osa oli ampunut kisoissakin ansiokkaasti. Itse olin ampunut edellisen kerran reilu vuosi takaperin, mutta kumma kyllä, asiat palautuivat mieleen yllättävän nopeasti. Aikataulu venyi venymistään mutta kaikki pääsivät ampumaan monta viiden satsia. Koteloonkin tottui nopeasti ja lopulta se oli ihan luonteva osa vaatetusta, alussa tottumatonta ahisti ja puristi.

Illaksi meillä oli vielä teoriaa, tiivis tietopaketti säännöistä. Aurinkoinen mutta kolean tuulinen päivä tuntui luissa ja ytimissä ja olikin hienoa kuulla Idahon ilmoitus meitä varten varatusta lentokentän kerhosaunasta. Hieno homma ja hyvin järjestetty, kiitos vielä kerran!
Saunailta jatkui kotanuotion ääressä myöhään.

Sunnuntaina flunssainen oloni tuntui aika kauhealta, eikä lyhyt yöuni tehnyt sitä yhtään paremmaksi. Onneksi paksu villahuopa oli mukana, sen alla pysyi kohtuullisen lämpimänä kuumepuistatusten välillä.

Aamupäivän revolveriosuuden jälkeen siirryttiin pitkiin aseisiin, käsittely ja kuljetus tulivat taas selväksi ja latauspaikallakin sain riittävästi neuvoja sekä valvojilta että vieruskavereilta. Ne, joilla ei vielä ollut omia aseita, saivat tutustua erilaisiin aseisiin ja ottaa niihin tuntumaa. Sen Oman ja Oikean löytäminen kun on äärimmäisen tärkeää, erityisesti aseiden kohdalla.

Kivääri on hauska peli, tämän tiesin toki ennakkoon. Hidastahan se touhuni kiväärinkin kanssa oli mutta pian liikeradat tulivat tutummiksi ja hommaan tuli vähän vauhtiakin. Eikä osumatarkkuuskaan kärsinyt merkittävästi. Sadepilvet kiersivät ampumaradan kohteliaasti hieman kauempaa, pienlentokoneet surisivat pään päällä hyvin tiuhaan. Yhtään konetta emme tunnusta pudottaneemme vaikka ampumalinjan päällä niitä liikennöikin. Kiväärin kanssa treenasimme myös sivuttaisliikkeitä, ammuimme kahteen maaliin ja totuttelimme “Brains off -tööttiääneen”.

Sokerina pohjalla meillä oli haulikko, ehdoton suosikkiaseeni. Valitettavasti ehdimme ampumaan todella vähän, ensimmäiseen kahden paukun kierrokseen aikaa kului liki tunti.

Ruokapaussin jälkeen olikin vuorossa loppukoe, teorian ja käytännön sisäistäminen punnittiin tosi kinkkisillä kysymyksillä. Aikaa oli 45 minuuttia ja melko tarkkaan tuo aika kuluikin. Tulosten laskeminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tiukkailmeiset kouluttajat linnoittautuivat kotaan ja me kokelaat mietimme oikeita vastauksia ulkopuolella. Tupakkia ja nenäliinoja kului. Läpimenoon vaadittiin 70 % oikeita vastauksia.

Hyvinhän siinä sitten kävi, minullekin ojennettiin sertifikaatti kera komean tähden. Aivan kaikki meistä eivät kurssin teoriaosuutta läpäisseet. Heillä on kuitenkin varattu tilaisuus osoittaa taitonsa pienemmissä kisoissa “kummin” valvonnassa.

Olisin toivonut, että aikaa olisi ollut enemmän, sillä ampumaan oppii vain ampumalla. Suuresta osallistujamäärästä johtuen laukausmäärät jäivät suunniteltua pienemmiksi. Teoriakokeen kysymykset olisi ollut hyödyllistä käydä yhdessä läpi ja henkilökohtaista palautetta olisi ehkä tarvinnut enemmän. En tiedä miten turhauttavaksi kokeneemmat ampujat kokivat kurssilaisten erilaisen lähtötason, ehkä kurssia ennen olisi hyvä saada järjestettyä aseisiin tutustumistilaisuuksia. Itseäni tuo odottelu ei haitannut ollenkaan, aika kului hyvässä seurassa ja varustehankintoja suunnitellessa.

Kokonaisuutena kurssi oli hyvä, ammattitaitoisesti läpiviety ja ehdottoman tarpeellinen. Kenraalin rata on tosi hyvä paikka kurssin pitoon. Meillä oli hyvä porukka ja erityisen kivaa oli tutustua uusiin harrastajiin. Kotiin päästyäni annoin luovutusvoiton kuumeelle ja jätin varustehuollon harjoittelut tuonnemmaksi. Lämmin kiitos kaikille kurssia järjestäneille ja mukana olleille.

Hyvällä sykkeellä, ilon kautta,
Bella Coola #117 Shootist

Rootsinpyhtaa Rendezvous 2005

Rootsinpyhtaa Rendezvous 2005 pidettiin 4. – 12. kesäkuuta 2005 Rootsinpyhtään Old Time & Bluegrass festivaalin yhteydessä.

Leiri oli valtava menestys oli osallistujamäärältään suurin koskaan järjestetty historiallinen leiri Suomessa. Osallistuneita telttakuntia oli yli 15, jotka muodostivat massiivisen komean leirikokonaisuuden Cowboy chuck wagoneineen kaikkineen.

Viikon aikana järjestettiin upeita erilaisia historia-aiheisia tapahtumia kisoja, suorituksia ja juhlia nuotion äärellä. Leirin sijainti Ruotsinpyhtään kylän keskellä toimi yllättävän mainiosti. Monet osallistujan hehkuttivat pitkään jälkikäteen, kuinka hyvin oli voinut kuvitella tallaavansa preerian pintaa. Ympäröivä Ruotsinpyhtään ruukin miljöö 1700-luvulta täydensi autenttista tuntua mainiosti ja lähimaastoista löytyvä Kymi-joki ja Kukuljärven vaellusreitit olivat kuin suoraan Viimeisestä Mohikaanista.

Chronicle #1

C.O.W.S ry on perustettu vuonna 1999, jolloin ilmestyi myös ensimmäinen jäsenelehti Chronicle. Lataa historiallinen lehti oheisesta linkistä. Kaikki oikeudet pidätetään.

Lataa lehti