_Riku Hämäläinen_
(Artikkeli on hieman muutettu versio johdantoluvusta toimittamaani kirjaan Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot (Hämäläinen 2004).)
*Aluksi intiaanikulttuureiden ymmärtämisestä*
“Emme voi ymmärtää intiaaneja, jos emme ymmärrä heidän uskontojaan.”
Näin on todennut ruotsalainen uskontotieteen professori Ã…ke Hultkrantz, joka lukeutuu maailman johtaviin intiaaniuskontojen tutkijoihin. Tämä ytimekäs toteamus perustuu siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että Amerikan alkuperäiskansoilla uskonto ei ole ollut jotakin normaalista elämänrytmistä poikkeavaa irrallista toimintaa, vaan se on kuulunut saumattomasti kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin ja on itse asiassa usein keskeinen osa elämää. Sen takia on usein myös mahdotonta sanoa, missä uskonto loppuu ja jokin muu kulttuurin osa-alue alkaa. Tätä kuvaa hyvin myös se, että intiaanikielissä ei ole perinteisesti ollut erillistä uskontoa tarkoittavaa sanaa samassa merkityksessä kuin meillä kuten ei myöskään käsitettä taide länsimaisessa mielessä (2). Intiaaneilla uskonto ei myöskään ole vain opinkappaleiden osaamista tai tietäjien ja shamaanien ohjeiden noudattamista vaan ennen kaikkea omakohtaisia kokemuksia. Keskeisimpiä tavoitteita on saavuttaa henkilökohtainen suhde henkimaailmaan. Kyse on kokonaisvaltaisesta ajattelutavasta. Voidaan puhua myös mielenmaisemasta.
Merkittävää Hultkrantzin toteamuksessa on myös se, että hän ei suinkaan puhu intiaanien yhdestä uskonnosta vaan monikossa uskonnoista. Valitettavan usein Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen uskontoja näkeekin tarkasteltavan yhtenäisenä ja muuttumattomana kokonaisuutena, ikään kuin kaikilla intiaaneilla olisi aina ollut sama uskonto. Toki intiaaniuskonnoissa on myös tiettyjä yhteisiä peruselementtejä ja jotkut uskontopiirteet ovat varsin universaaleja intiaanien parissa. Intiaaneista ylipäätään myös puhutaan usein enemmän tai vähemmän yhtenäisenä ryhmänä, vaikka todellisuudessa eri kansat muodostavat varsin heterogeenisen ryhmän monimuotoisine kulttuuri- ja uskontoperinteineen. Kolumbuksen saapumisen aikoihin Pohjois-Amerikassa on arvioitu asuneen puolisen tuhatta eri kansaa, jotka puhuivat omia kieliään lukuisine murteineen. Alkuperäisasutus ei siis ole ollut mitenkään yhtenäistä kielellisesti, kulttuurisesti eikä aina geneettisestikään.
Pohjois-Amerikka on myös maantieteellisenä alueena valtavan suuri, Grönlanti mukaan luettuna yli kaksi kertaa Euroopan kokoinen. Luonnonolot vaihtelevat ikuisen roudan maasta kuumiin ja kuiviin autiomaihin sekä puuttomista ruohotasangoista laajoihin lauhkean vyöhykkeen metsiin. Jotta voisimme ymmärtää intiaanien kulttuureita, meidän on ymmärrettävä millaisiin ympäristöoloihin ne ovat sopeutuneet. Amerikkalainen antropologi Julian Steward on osoittanut kulttuuriekologisella lähestymistavalla, että luonnonympäristön ja kulttuurin välillä on havaittavissa ekologinen yhteys(3). Tämä yhteys on havaittavissa erityisen selvästi sellaisissa kulttuureissa, jotka toimivat tiiviisti ympäröivän luonnon kansaa ja yhteisön toimeentulo on riippuvainen välittömästi luonnonympäristön tarjoamista mahdollisuuksista.
Hultkrantz on puolestaan kehittänyt ekologista näkökulmaa koskemaan uskonnon ja luonnon välistä suhdetta. Hultkrantzin uskontoekologisessa lähestymistavassa tarkastellaan uskonnon integroitumista ympäristöönsä sekä sitä, miten tämä integroituminen ilmenee uskonnon eri muodoissa. Esimerkiksi maanviljelyä harjoittaneiden intiaanikansojen uskonnoissa on havaittavissa omat erityispiirteensä, jotka eroavat metsästäjäkansojen uskontojen piirteistä. Maanviljelijöillä suhde maahan on keskeisempi kuin metsästäjillä, joilla vastaavasti suhde riistaeläimiin on korostetumpi(4). Hänen uskontoekologinen mallinsa osoittaa, että ympäristöllä on merkittävä vaikutus sellaisiin uskontoihin, jotka ovat tiiviissä yhteydessä ympäröivään luontoon kulttuurin kautta(5). Niitä kulttuureita ja uskontoja, jotka ovat erityisen sidottuja ympäröiviin luonnonolosuhteisiin, ovat niin sanotut varhaiskantaiset kulttuurit ja uskonnot. Niistä on vuosikymmenten aikana käytetty myös sellaisia nimityksiä kuin primitiiviset kulttuurit ja uskonnot, heimokulttuurit ja heimouskonnot tai luonnonkulttuurit ja luonnonuskonnot(6). Niihin lukeutuvat myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteiset uskonnot. Jotta voidaan ymmärtää intiaaniuskontoja, pitää siis ymmärtää myös niitä erilaisia kulttuuri- ja luonnonympäristöjä, joissa kyseisiä uskontomuotoja on harjoitettu. Tämä edellyttää kulttuurien kokonaisvaltaista tarkastelua ja tuntemusta.
Luonnonolot saattavat kuitenkin muuttua joko ekologisista syistä tai esimerkiksi asuinpaikan muutoksen takia, mutta myös kulttuuriympäristö saattaa muuttua ratkaisevasti. Erityisesti uudet kontaktit ja vieraat vaikutteet aiheuttavat paitsi kulttuurisia muutoksia myös uskontojen uudelleen tulkintaa tai peräti vanhojen oppien korvaamisen uusilla. Vieraiden vaikutteiden lisääntyminen ja erityisesti niiden saavuttama ylivalta asettavat uusia vaatimuksia perinteisten uskontopiirteiden säilyttämiseksi. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla kyse on ennen kaikkea ollut eurooppalaisen kulttuurin ja kristinuskon ekspansiosta ja niiden mukanaan tuomista muutoksista.
Intiaaneilla uskonto on siis muodostanut saumattoman kokonaisuuden kaiken muun elämän kanssa. Nykyisen maallistuneen länsimaisen ihmisen mielestä tämä saattaa vaikuttaa jotenkin mystiseltä. On kuitenkin syytä varoa mystifioimasta intiaaneja – kuten mitä tahansa alkuperäiskansoja. Usein intiaaneilla myös oletetaan olevan jotakin salaista tietoa minkä länsimaiset ihmiset ovat kadottaneet samalla kun ovat menettäneet kosketuksensa luontoon. Etenkin luonnonsuojelijat ja New Age -liikkeen piiriin luettavat ryhmät ovat usein korostaneet intiaanien läheistä suhdetta luontoon ja pyrkineet saavuttamaan tämän mielestään alkuperäisen ja aidon luontosuhteen toiminnallaan(7). Tästä yhtenä esimerkkinä oli 1990-luvun alussa Suomeen saapunut ryhmä, joka opittiin tuntemaan sekä “Kittilän intiaaneina” että iriadamanteina. Ryhmä esiintyi ensin micmac-intiaaneina ja korosti olevansa tutkimusryhmä, jonka tavoitteena oli selvittää miten luonnossa voi selviytyä pelkällä keräilyllä ilman metsästystä ja kalastusta. Elämäntavan väitettiin noudattavan perinteistä micmac-kulttuuria, jossa ei olisi esimerkiksi lainkaan tapettu eläimiä(8). Historialliset dokumentit ja etnografinen aineisto kuitenkin osoittavat tämän epäilemättä virheelliseksi, mutta kritiikitön asenne ryhmää kohtaan sekä mediassa että joidenkin tutkijoiden keskuudessa oli osoitus Pohjois-Amerikan alkuperäiskulttuureiden vähäisestä tuntemuksesta maassamme.
Suomalainen intiaanitutkimus
Suomessa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja onkin tutkittu yllättävän vähän, vaikka yleinen kiinnostus aiheeseen on ollut ja on edelleen laajaa(9). Maassamme harjoitettu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä tutkimus on myös ollut yllättävän yksipuolista. Suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen uskontoja ja kulttuureita varsin vähän, vaikka Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksella nimenomaan uskonnon- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta onkin pitkät perinteet(10). Tämä on merkillistä siinäkin suhteessa, että suomalaisilla on kuitenkin ollut kauan kontakteja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin aina Uuden Ruotsin ajoista lähtien, ja Suomessa on myös merkittäviä etnografisia kokoelmia Pohjois-Amerikasta. Varsinaisesti ensimmäinen suomalaisten tutkijoiden kirjoittama kirja Pohjois-Amerikan intiaaneista kulttuurintutkimuksen näkökulmasta ja erityisesti intiaaniuskonnoista on Riku Hämäläisen toimittama Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot. Kirjoituksia perinteistä, muutoksesta ja jatkuvuudesta(11).
Pehr (Pietari) Kalm (1716-1779) matkusti 1700-luvun puolivälissä Pohjois-Amerikan koillisiin metsäalueisiin tutustumaan alueen kasvillisuuteen ja tutkimaan, voisiko joitakin kasveja alkaa kasvattaa myös täällä, mutta hän kiinnostui myös paikallisista asukkaista. Päiväkirjoihin perustuvassa matkakirjassaan hän kuvaa silloin tällöin lyhyesti myös paikallisten intiaanien tapoja, ruokia, vaatetusta, työkaluja ja aseita. Kalm ehti julkaista matkakirjastaan En Resa til Norra America kolme osaa(12). Hän sai valmiiksi neljännen osan käsikirjoituksen ja viidennessä osassa hänen oli tarkoitus kuvata irokeesien maata. Valitettavasti kaikki käsikirjoitukset tuhoutuivat Turun palossa ja myös hänen päiväkirjansa ovat kadoksissa(13). Matkatessaan Pohjois-Amerikan itäosissa Kalm seurueineen käytti kanootteja. Kalm myös seurasi tuohi- ja jalavankuorikanoottien valmistusta ja kirjoitti valmistamisesta kuvauksen matkakirjaansa. Palattuaan kotimaahansa Kalm toimi Turun akatemiassa professorina ja ensimmäinen hänen johdollaan julkaistu maisterinväitöskirja käsitteli juuri pohjoisamerikkalaisia tuohikanootteja, tai tuohiveneitä, kuten Anders Chydenius (1729-1803) niitä työssään nimittää. Chydeniuksen työ Americanska näfwerbÃ¥tar perustuu Kalmin kokemuksiin ja siinä pohdittiin, voitaisiinko vastaavanlaisia veneitä alkaa valmistaa myös Ruotsissa ja Suomessa(14).
1800-luvun alussa monet suomalaiset merimiehet, käsityöläiset ja virkamiehet työskentelivät Venäjän Alaskassa(15) ja olivat myös tekemisissä alkuperäisasukkaiden kanssa. Kontaktit kuitenkin liittyivät ensisijaisesti kaupankäyntiin, ja alkuperäiskulttuureiden tutkiminen jäi lähinnä etnografisen esineistön keräämiseksi luonnontieteellisten kokoelmien ohessa. Alaskan kenraalikuvernöörinä toiminut Arvid Adolf Etholén lähetti etnografisia kokoelmia Turun akatemian museoon jo 1820-luvulla, mutta ne tuhoutuivat Turun palossa 1827. Etholén ja muut hankkivat kuitenkin lisää esineistöä, ja ne muodostavat nykyään Kulttuurien museossa sijaitsevan merkittävän kokoelman, joka tunnetaan Etholénin Alaska-kokoelmana.(16)
Vuonna 1891 Gustaf Nordenskiöld tutki muutaman kesän ajan Coloradossa Mesa Verden kanjonissa anasazien muinaisia asumuksia. Harrastelija-arkeologi Nordenskiöld suoritti ryhmänsä kanssa kaivauksia ja kaivoi yli kuusisataa esinettä ja otti yli kaksisataa valokuvaa alueen raunioista. Palattuaan Tukholmaan(17) Nordenskiöld kirjoitti kaivaustensa perusteella tutkimuksen Mesa Verden raunioista. Teos The Cliff Dwellers of the Mesa Verde, Southwestern Colorado. Their Pottery and Implements julkaistiin vuonna 1893, ja siitä on tullut klassikko Yhdysvaltojen lounaisosien intiaanien esihistorian tutkimuksen piirissä. Sittemmin Nordenskiöldin kunniaksi on pystytetty pysyvä näyttelykin Mesa Verden kansallispuistoon. Suomalainen keräilijä ja mesenaatti Herman Fritiof Antell osti samana vuonna kokoelman Nordenskiöldiltä ja testamenttasi sen Suomen kansalle. Kulttuurien museossa sijaitseva kokoelma kuuluu museon tärkeimpiin ulkoeurooppalaisiin kokoelmiin.(18)
Näitä kansainvälisestikin merkittäviä kokoelmia ei juurikaan ole hyödynnetty suomalaisessa intiaanitutkimuksessa, mutta Yrjö Hirn tutki pueblo-intiaanien taidetta ja julkaisi aiheesta kuvauksen Skildringar ur pueblofolkens konstlif juuri Nordenskiöldin tutkimusten ja kaivauksilta tuodun kokoelman pohjalta(19). Intiaanikulttuureita on toki tarkasteltu museonäyttelyiden yhteydessä julkaistuissa näyttely- ja kokoelmajulkaisuissa, mutta vain pintapuolisesti. Näissä yhteyksissä ei ole juurikaan analysoitu niitä kulttuureita, joita esineet edustavat. Tarkoituksena on ollut lähinnä antaa kulttuurinen viitekehys kokoelmien esineille.(20) Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että näyttelyiden ja julkaisujen tarkoituksena on lähinnä ollut esitellä itse kokoelmia, ei niitä kulttuureita, mistä esineet ovat peräisin.
Suomessa on kuitenkin järjestetty myös sellaisia näyttelyitä, joiden lähtökohtana on ollut nimenomaan esitellä intiaanikulttuureita esillä olleiden esineiden ollessa vain havainnollistavana välineistönä, ei varsinaisena motiivina näyttelyn järjestämiselle(21). Näistä kahden yhteydessä on ilmestynyt myös julkaisut, joissa tarkastellaan nimenomaan intiaanien kulttuureita ja uskontoja(22). Näistäkin vain myöhemmässä, kylpykulttuuria käsittelevässä kirjassa on analyyttisempi ote intiaanikulttuureihin ja erityisesti intiaaniuskontoihin.
Suomalaisia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja käsitteleviä kirjoja ovat hallinneet yleisesitykset intiaanien historiasta. Näistä ensimmäisenä ilmestyi sata vuotta sitten vuonna 1894. Kyseessä on Aleksandra Gripenbergin Punainen kansa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran sarjassa Maantieteellisiä kuvaelmia. Tämä “kertomuksia intiaaneista nuorisolle ja kansalle” sisältävä teos kertoo pääasiassa historiallisista tapahtumista, mutta siinä esitellään myös lyhyesti intiaanien kulttuuria ja uskontoa kappaleessa “Intiaanein muinaistaruja, jumaluusoppia ja tapoja”. Viimeisessä kappaleessa esitellään myös intiaanien (sen hetkistä) nykypäivää silloisen näkemyksen valossa. “Yleiseen on huomattu että alkuperäiset, willit intiaaniheimot kulkevat werrattain nopeata häwiötä kohden. Intiaanilla ei ole muuta neuwoa kuin joko kuolla tahi naimisen kautta hitaasti sulautua anglosaksiseen wäestöön. Jos hän taipuu tähän ja jos hän ottaa noudattaakseen siwistyneen elämän tapoja ja waatimuksia, woi hänellä olla tulewaisuus – ei kuitenkaan itsenäisenä rotuna, waan häwiämällä walkoiseen rotuun” kirjoittaa Gripenberg.(23) Tämä käsitys on kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana osoittautunut virheelliseksi(24).
Neljä vuosikymmentä Punaisen kansan jälkeen Eirik Hornborg julkaisi ruotsinkielisen teoksen Indianer. En folkstams kamp och undergÃ¥ng. Tässä intiaanien “taistelua ja tuhoa” esittelevässä kirjassaan hän luo yleiskatsauksen intiaanien kulttuuriin ja historiaan eri teemojen kautta. Jälkikirjoituksessaan Hornborg käsittelee myös romaanien intiaanikuvaa ja sen suhdetta todellisuuteen.(25) Tapio Hiisivaaran Intiaanit tulevat vuodelta 1950 on kuitenkin ensimmäinen laajemmin tunnettu yleisesitys keskittyen nimenomaan intiaanien historiaan euroamerikkalaisten ja intiaanien kohtaamisen kautta, joskin myös kulttuureita esitellään lyhyesti. Aikaisempien kirjojen tapaan ote on ensisijaisesti historiallinen.(26)
Vuonna 1986 Markku Henriksson julkaisi tunnetuksi tulleen yleisteoksen Alkuperäiset amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia.(27) Aikaisemmin julkaistuista teoksista poiketen siitä on ilmeisen tietoisesti karsittu pois intiaanien kulttuureiden ja uskontojen tarkastelua ja pysytelty johdonmukaisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiassa niiltä osin kuin se liittyy Amerikan Yhdysvaltojen syntyyn ja historiaan. Tämän johdosta se on keskittynyt nimenomaan eurooppalaisten ja euroamerikkalaisten ekspansioon ja sen vaikutuksiin alkuperäiskansoihin. Reino Keron samana vuonna ilmestynyt Intiaanien Amerikka puolestaan esittelee Hornborgin ja Hiisivaaran teosten tavoin intiaanien kulttuuria ja historiaa tiettyjen teemojen kautta. Kero tosin käsittelee suurimmalta osalta Etelä- ja Keski-Amerikan alkuperäiskansoja Pohjois-Amerikan osuuden jäädessä noin kolmasosaan kirjasta.(28) Alkuperäiskansojen ja euroamerikkalaisten kohtaamisten kautta tarkastelevalla linjallaan Henriksson on jatkanut vuosikymmen myöhemmin ilmestyneessä kirjassaan Toinen aalto. Eurooppalaiset rosvo- ja löytöretket Amerikoissa(29).
Historiantutkimuksen valtavirrasta poikkeavana erottuu lounaisen Yhdysvaltojen muinaiskulttuureita harrastuksenaan tutkineiden Christian Lindholmin ja Christopher Forsmanin teos Sydvästern. Förhistoriska indiankulturer. Kirjoittajat tarkastelevat kirjassa nimenomaan lounaisen alueen intiaanien kulttuureita yksinkertaisesti jo siksi, että esihistoriaa lähestytään nimenomaan eri kulttuureiksi nimitettyjen ajanjaksojen kautta.(30)
Suomalaiset kirjat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista ovat siis olleet historiapainotteisia lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä tutkimuksia(31) tai erityisesti lapsille suunnattuja kirjoja(32). Tästä merkittävänä poikkeuksena on Pentti Virrankosken teos Pohjois-Amerikan intiaanit. Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia vuodelta 1977 ja lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin julkaistu uudistettu ja hieman laajennettu laitos Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. Vaikka tässä käsikirjaksi tarkoitetussa teoksessa pääpaino on edelleen historian näkökulmassa, on siinä kuitenkin tarkasteltu eri alueiden kansoja kulttuurin kautta. Kronologisen, historiallisia tapahtumia esittelevän otteen sijasta näkökulma on intiaanikulttuureiden ja -kansojen monimuotoisuudessa. Virrankosken pyrkimyksenä onkin kulttuurin ymmärtämisen kautta ymmärtää sitä, miksi intiaanit toimivat historian kuluessa siten kuin toimivat.(33)
Amerikkalainen antropologi Raymond DeMallie on todennut, että jokainen yritys ymmärtää intiaanien historiaa pitää itse asiassa aloittaa ymmärtämällä heidän kulttuuriaan. Jotta ymmärtäisimme historiaa siten kuin se todellisuudessa on tapahtunut, on meidän ymmärrettävä historian toimijoiden näkökulmat – siis juuri niiden ihmisten näkökulmat, jotka historiaa ovat tehneet.(34) Jotta voisimme tutkia Amerikan alkuperäiskansojen historiaa meidän tulee siis tuntea myös heidän kulttuureitaan ja maailmankuvaansa. Tämän puolestaan mahdollistaa intiaanien kulttuureiden tutkiminen juuri kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen näkökulmasta.
Intiaanit eivät ole olleet passiivisia osallisia ja sivusta seuraajia historiallisissa tapahtumissa, vaan he ovat vaikuttaneet historian kulkuun omalla aktiivisella toiminnallaan. Tämä toiminta motiiveineen ja muotoineen on perustunut heidän omaan kulttuuri- ja uskontoperinteeseensä. He ovat tulkinneet asioita omasta kulttuurisesta viitekehyksestään ja myös tehneet johtopäätöksensä sen pohjalta. Tämän pohjalta tarkasteltuna intiaanien historian tutkiminen saa uusia ulottuvuuksia ja auttaa ymmärtämään intiaanien historiaa paremmin. Aivan viime vuosina myös suomalainen intiaanitutkimus(35) on enenevässä määrin pyrkinyt ymmärtämään intiaaneja heidän omista lähtökohdistaan ja historian tapahtumia heidän näkökulmistaan.(36)
Suomalaisissa yliopistoissa on valmistunut Amerikan alkuperäiskansoista monia seminaaritöitä, pro graduja ja lisensiaatintutkielmia eri oppiaineisiin, mutta niistä ei ole tehty kattavaa kartoitusta. Chydeniuksen maisterinväitöksen jälkeen ensimmäinen intiaaneihin liittyvä akateeminen väitöskirja Suomessa on vasta vuonna 1988 ilmestynyt Markku Henrikssonin poliittisen historian tutkimus Yhdysvaltain intiaanilainsäädännöstä The Indian on Capitol Hill. Indian Legislation and the United States Congress, 1862-1907(37). Seuraava väitöskirja ilmestyi yksitoista vuotta myöhemmin, kun Riitta Laitinen väitteli kulttuurihistoriassa navajoiden paikkaidentiteetistä otsikolla Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800-1930(38). Tämän jälkeen väitöskirjoja on alkanut ilmestyä tiiviimmin. Vuonna 2001 Rainer Smedman väitteli teoksella Sotureista ja metsästäjistä maanviljelijöitä. Oglalat valkoisen miehen tiellä (1868-1887) lakotojen historiasta keskittyen lakotojen 1800-luvun lopun tilanteeseen, jolloin amerikkalainen yhteiskunta yritti kasvattaa heistä “oikeita” kansalaisia(39). Samana vuonna valmistui Pekka Hämäläisen palkittu väitöskirja The Comanche Empire. A Study of Indigenous Power, 1700-1875 comancheista ja heidän eteläisillä tasangoilla saavuttamansa valta-aseman perusteista(40). Viimeisin on Rani Anderssonin tutkimus. Wanági WachÃpi ki. The Ghost Dance Among the Lakota Indians in 1890. A Multidimensional Interpretation lakotojen henkitanssista, jossa hän tarkastelee paitsi itse uskonnollista liikettä myös niitä seikkoja, jotka johtivat lopulta traagisiin tapahtumiin Wounded Kneessa(40). Tähän mennessä valmistuneet väitöskirjatutkimuksetkin ovat siis lähinnä historiantutkimuksen piiristä, joskin viimeisimmissä niistä on laajennettu näkökulmaa juuri etnohistorian mutta myös kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen suuntaan. Tämä on merkittävä suunnanmuutos ja osoittaa myös halua ymmärtää alkuperäiskansojen toimintaa ja sen motiiveja heidän omista lähtökohdistaan. Tämä edellyttää juuri kulttuurin- ja uskonnontutkimuksellista otetta. Lisää väitöskirjoja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista on tulossa lähivuosina eri tieteenalojen piiristä, mm. kirjallisuudentutkimuksesta, antropologiasta ja uskontotieteestä.
Myös suomeksi
Vuoden 2003 tammikuussa Tieteen päivillä vuoden professoriksi valittu Simo Knuuttila totesi, että “kaikki mitä kirjoitetaan suomeksi on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa”. Hän myös korosti, että eri alojen terminologiaa on tärkeä luoda myös suomeksi. Näin erityisesti maailmalla syntyvien uusien ajatusvirtausten ja tutkimussuuntauksien kohdalla, mutta myös sellaisten “vanhojen” alojen kohdalla, joista on kirjoitettu vähän suomeksi.
Suomalainen intiaanikirjallisuus on suhteellisen vähäistä, ja suomalaisen intiaanitutkimuksen historia on varsin nuorta. Tämä näkyy mm. juuri terminologian kirjavuudessa. Esimerkiksi intiaanikansojen nimien käytössä esiintyy usein varsin erilaisia muotoja. Emilia Hämäläinen on tarkastellut apache-sanan erilaisista kirjoitusasuista vuosina 1894-2000 ilmestyneissä julkaisuissa alkaen Gripenbergin teoksesta Punainen kansa ja päätyen erääseen aikakausilehteen. Esitetyn taulukon 25 julkaisusta löytyy kaikkiaan yksitoista erilaista kirjoitusasua kyseisen kansan nimestä.(42) Edes tutkijayhteisön parissa ei vielä ole syntynyt konventionaalisia muotoja. Toinen ongelma-alue on henkilönimet ja erityisesti se, pitäisikö ne suomentaa vai ei. Tämän kirjan yhteydessä ei ole yritetty lopullisesti ratkaista näitä ongelmia, mutta eräitä periaatteita on noudatettu. Kansojen nimet on pidetty pääasiallisesti muodoissa, jotka noudattavat lähinnä kansainvälisiä muotoja. Merkittävimpänä poikkeuksena on irokeesi, jonka voidaan katsoa jo olevan täysin vakiintunut suomen kieleen. Henkilöiden nimet on kirjoitettu (käytännössä englanninkielisessä) lähdekirjallisuudessa esiintyvien muotojen mukaisesti. Jos kirjoittaja on halunnut tuoda nimen suomenkielisen merkityksen esille, on nimi suomennettu sen esiintyessä ensimmäisen kerran.
Sama ongelma ilmenee myös eri käsitteiden suomentamisessa. Intiaaniuskontojen kohdalla eräs keskeisimpiä käsitteitä on supranormaali voima, joka ilmenee niin henkilöiden, eläinten, esineiden kuin luonnonilmiöidenkin kautta. Kansainvälisessä kirjallisuudessa tästä käytetään nimitystä medicine. Nimitys juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin ranskalaiset jesuiitat liittivät termin alun perin parantamiseen ja parantajien apuna toimivaan yliluonnolliseen voimaan(43). Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy medicine-käsitettä vastaava, esineissä ja asioissa salaperäisellä tavalla vaikuttava sisäinen voima, väki(44). Väki-termin käyttö saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannusta, ja etenkin pyrittäessä säilyttämään kulttuurihistoriallinen linkki kansainvälisen termin alkuperään ei suomalaiskansallisen termin käytölle löydy perusteita. Termin suomentaminen lääkkeeksi on puolestaan harhaanjohtavaa sanan viitatessa lähinnä kliinisesti käytettävään aineeseen tai aineyhdistelmään, kun alkuperäiseen termiin liittyy keskeisesti uskonnollisia arvoja. Tämän takia kirjassa käytetään medicine-käsitteestä suomenkielistä termiä rohto, joka liittyy parantamiseen mutta johon on myös suomalaisessa kansanperinteessä liitetty uskomuksia.
Medicine-käsitteeseen liittyy läheisesti uskonnollinen spesialisti, josta käytetään nimitystä medicine man (myös medicine woman). Tällä tarkoitetaan henkilöä, joka toimii yhteisönsä hyväksi esimerkiksi parantajana, ennustajana tai rituaalien johtajana, ja jonka asema perustuu sekä perinteen tuntemiseen että läheiseen kanssakäymiseen supranormaalien voimien ja henkien kanssa. Kirjallisuudessa käsitettä medicine man ja evenkien kielestä johdettua käsitettä shamaani käytetään usein harhaanjohtavasti synonyymeina. Kuten Ã…ke Hultkrantz on osoittanut, näiden käsitteiden välille on kuitenkin tehtävä ero. Joskus medicine man on shamaani sanan varsinaisessa merkityksessä ja joskus “viisas mies”.(45) Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen parissa medicine man (medicine woman) tarkoittaa pääsääntöisesti henkilöä, jolla on voimakas rohto ja joka käyttää sitä kansansa hyvinvoinnin edistämiseksi. Suomalaisessa kansanperinteessä tällaista yhteisönsä hyväksi toimivaa viisasta perinteen erikoistuntijaa nimitetään tietäjäksi (“hän joka tietää”)(46). Intiaanien medicine man on varsin hyvin rinnastettavissa suomalaisessa yhteisössä toimineeseen tietäjään, ja siksi tätä termiä käytetään myös tässä kirjassa niistä intiaanien viisaista, joilla on tietoa. Tietäjä on eräänlainen yleistermi, jonka alla toimii erilaisia spesialisteja kuten juuri shamaaneja. Kaikki tietäjät eivät ole shamaaneja mutta kaikki shamaanit ovat tietäjiä.(47)
Termien käännöksiä pohdittaessa on erityisen tärkeää tuntea sekä niiden funktio alkuperäisessä kulttuurikontekstissaan että alkukielinen merkitys. Esimerkiksi lakotojen kertomusperinteessä esiintyy myyttinen hahmo, joka toimii välittäjänä ihmisen ja “suuren pyhän”, Wakan Tankan välillä. Tuo hahmo tunnetaan nimillä Wohpe ja Ptesanwin. Englanninkielisessä kirjallisuudessa kyseisestä hahmosta käytetään usein nimitystä White Buffalo Calf Woman tai White Buffalo Calf Maiden. Näin se kääntyisi suomeksi termillä Valkoinen Biisoni Vasikka Nainen tai Valkoinen Biisoni Vasikka Neito. Tarkasteltaessa lakotankielisiä sanoja voidaan kuitenkin todeta, että nimitys Wohpe viittaa johonkin joka putoaa taivaalta (meteori, tms). Näin siinä voidaan todeta yhteys “taivaalliseen”. Tarkka käännös termistä Ptesanwin on puolestaan Valkoinen Biisoni Lehmä Nainen. Tällöin paras suomennos ehkä olisi Valkoinen Biisoni Nainen, sillä feminiini sukupuoli tulee esiin jo sanassa nainen, joten sanaa lehmä ei välttämättä tarvitse enää erikseen mainita. Lehmä saattaa myös antaa hieman negatiivisen vaikutelman, mikä on saattanut myös olla syynä siihen, että englanniksi sana calf (vasikkka) on syrjäytänyt käännöksessä sanan cow (lehmä). Vasikka myös viittaa viattomuuteen ja puhtauteen helpommin kuin lehmä. Englanninkieliseen käännökseen pesiytynyt sana maiden (neito) taas johtuu siitä, että Valkoinen Biisoni Nainen yhdistetään nykyisin usein Neitsyt Mariaan. Neito viittaa helpommin puhtauteen kuin nainen. Lakotankielisen nimen oikea englanninkielinen käännös olisi siis White Buffalo Cow Woman ja siitä suomenkielinen vastine Valkoinen Biisoni (Lehmä) Nainen.(48)
Joissakin tapauksissa hämmennystä voivat aiheuttaa myös yhden termin erilaiset kirjoitusasut. Tästä esimerkkinä mainittakoon termi tipi. Termi tulee lakotan kielen sanasta thipi, ja se tarkoittaa sananmukaisesti “he asuvat”, mutta sanalla tarkoitetaan kotia yleensä. Vaikka termi on lakotan kieltä, se on yleistynyt tarkoittamaan kaikilla ns. tasankointiaaneilla käytössä ollutta telttatyyppiä. Lakotan sanassa paino on ensimmäisen tavun i-kirjaimella, ja siksi kirjoitusmuoto tipi vastaa paremmin alkuperäistä sanaa kuin usein suomessa käytetty muoto “tiipii”.
Jatkossakin tuotettaessa suomenkielistä intiaanitutkimusta olisi suotavaa paneutua nimien ja terminologian ongelmiin. Vain suomenkielisen intiaanitutkimuksen kautta on mahdollista luoda yleisiä käytäntöjä nimien ja termien käytölle. Emilia Hämäläinen onkin todennut, että erityisesti tutkijat joutuvat ponnistelemaan näiden ongelmien kanssa, sillä juuri heidän valintansa vaikuttavat siihen mitkä nimitykset vakiintuvat suomen kielessä myös yleiseen käyttöön(49). Valinnat täytyy toki pohtia tarkkaan ja myös perustella ne, jotta muilla on mahdollisuus tarkastella tehtyjä valintoja ja heidän myös olisi helpompi hyväksyä ne. Olisi varsin toivottavaa, että suomalaiseen intiaanitutkimukseenkin vakiintuisi tietty perussanasto, jolloin voitaisiin käyttää samoja termejä eikä sekaannuksen vaaraa pääsisi syntymään.
Kirjallisuus
Andersson, Rani-Henrik 2003. Wanági WachÃpi ki. The Ghost Dance Among the Lakota Indians in 1890. A Multidimensional Interpretation. Acta Universitatis Tamperensis 939. Tampere: Tampereen yliopisto.
Brunius, Staffan 1990. North American Indian Collections at the Folkens Museum-Etnografiska, Stockholm. European Review of Native American Studies 4(1), 29-34.
Chydenius, Anders 1753. Americanska näfwerbÃ¥tar. Ã…bo: Jacob Merckell.
Chydenius, Anders 1998. Americanska näfwerbÃ¥tar. Amerikkalaiset tuohiveneet. [?]: Tulle Törmä.
DeMallie, Raymond J. 1993. “These Have No Ears”: Narrative and the Ethnohistorical Method. Ethnohistory 40(4), 151-538.
Gripenberg, Aleksandra 1894. Punainen kansa. Kertomuksia intiaaneista. Maantieteellisiä kuwaelmia XVIII. Helsinki: Kansanwalistus-seura.
Haapaniemi, Leena (toim.) 1992. Ompelijatyttö ja tähtiveljet. Tasankointiaanien satuja ja kulttuuria. Taikaratsutapahtuma I. Helsinki: Suomen YK-liitto ry.
Hankaniemi, Simo & Riku Hämäläinen 1992. Karhumiehiä, nuolia ja biisoneita. Piirteitä tasankointiaanien metsästyskulttuurista. Riihimäki: Suomen Metsästysmuseo.
Henriksson, Markku 1986. Alkuperäiset amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus.
Henriksson, Markku 1988. The Indian on Capitol Hill. Indian Legislation and the United States Congress, 1862-1907. Helsinki: Finnish Historical Society.
Henriksson, Markku 1997. Toinen aalto. Eurooppalaiset rosvo- ja löytöretket Amerikoissa. Helsinki: Gaudeamus.
Hiisivaara, Tapio 1950. Intiaanit tulevat. Porvoo: Werner Södeström Osakeyhtiö.
Hiltunen, Juha 1991. Päällikkö Seattle, hänen aikansa ja puheensa. Aitouskysymysten kriittistä tarkastelua. Naantali: Juha Hiltunen.
Hirn, Yrjö 1898. Skildringar ur pueblofolkens konstlif. Helsingfors: Helsingfors centraltryckeri.
Hornborg, Eirik 1936. Indianer. En folkstams kamp och undergÃ¥ng. Helsingfors: Söderström & C:o förlagsaktiebolag.
Hultkrantz, Åke 1965. Type of Religion in the Arctic Hunting Cultures. A Religio-Ecological Approach. Teoksessa Harald Hvarfner (toim.), Hunting and Fishing (Luleå: Norrbottens Museum), 265-318.
Hultkrantz, Ã…ke 1979. Ecology of Religion: Its Scope and Methodology. Teoksessa Lauri Honko (toim.), Science of Religion. Studies in Methodology (The Hague: Mouton Publishers), 221-236.
Hultkrantz, Ã…ke 1980 [1979]. The Religions of the American Indians. Berkeley: University of California Press.
Hultkrantz, Ã…ke 1982. Religion and Experience of Nature among North American Hunting Indians. Teoksessa Ã…ke Hultkrantz & Ørnult Vorren (toim.), The Hunters. Their Culture and Way of Life (Tromsø: Universitetsforlaget), 163-186.
Hultkrantz, Ã…ke 1987. Native Religions of North America. The Power of Visions and Fertility. San Francisco: Harper.
Hultkrantz, Ã…ke 1992. Shamanic Healing and Ritual Drama. Health and Medicine in Native North American Religious Traditions. New York: Crossroad.
Hultkrantz, Ã…ke 1998. Samanismin tutkimuksen historiaa. Teoksessa (toim.), Samaanit (Tampere: Tampereen museot), 51-70.
Hämäläinen, Emilia 2000. Apachet vastaan apassit. Näkökulmia intiaanisanaston ongelmiin. KAJO” -Lehti Amerikan alkuperäiskansoista 4(2), 18-23.
Hämäläinen, Pekka 2001. The Comanche Empire. A Study of Indigenous Power, 1700-1875. Helsinki: [Pekka Hämäläinen].
Hämäläinen, Riku 1998. “We Are the Mystic Warriors of Finland.” Finnish Indianism. European Review of Native American Studies 12(1): 13-18.
Hämäläinen, Riku 2001a. Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultti. Suomen Museo 2001, 71-96.
Hämäläinen, Riku 2001b. Katsaus intiaaniharrastukseen Suomessa. KantriMania 4(2): 11-13.
Hämäläinen, Riku 2002. Mustaa ruokaa ja kaksijalkaisia. Karhukultti subarktisen alueen intiaanien ja tasankointiaanien parissa. Teoksessa Sami Lakomäki & Matti Savolainen (toim.), Kojootteja, sulkapäähineitä, uraanikaivoksia. Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksia ja kulttuureja (Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksen julkaisuja A. Kirjallisuus 11), 54-86.
Hämäläinen, Riku (toim.) 2004. Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot. Kirjoituksia perinteistä, muutoksesta ja jatkuvuudesta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura.
Intiaanien taidetta. Indianernas konst 1960. Helsinki: Oy Tilgmann Ab.
Kalm, Pehr 1753-1761. En Resa til Norra America, osat 1-3. Tukholma.
Kalm, Pehr 1991. Matka Pohjois-Amerikkaan. Toim. Anto Leikola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kankaanpää, Jarmo 1989. Kajakki: typologis-etnohistoriallinen tutkielma / The kayak: a study in typology and ethnohistory. Helsingin yliopiston kansatieteen laitoksen tutkimuksia. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Kero, Reino 1986. Intiaanien Amerikka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Krech, Shepard 1999. The Ecological Indian. Myth and History. New York: W. W. Norton & Company.
Laitinen, Riitta 1999.Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800-1930. Turku: [Riitta Laitinen].
Lakomäki, Sami & Matti Savolainen (toim.) 2002. Kojootteja, sulkapäähineitä, uraanikaivoksia. Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksia ja kulttuureja. Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksen julkaisuja A. Kirjallisuus 11.
Lehmuskallio, Pekka, Markku Lehmuskallio & Kati Kivimäki (toim.) 2000. Arctic Inua. Arktisen henki. Rauma: Lönnströmin taidemuseo.
Leikola, Anto 1990. Valistuksen vuosisadan suomalaisia maailmalla: Kalm, ForsskÃ¥l, Laxman. Teoksessa Markku Löytönen (toim.), Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), 8-23.
Leikola, Anto 1991. Saatesanat. Teoksessa Pehr Kalm, Matka Pohjois-Amerikkaan. Toim. Anto Leikola (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), 6-13.
Lindholm, Christian & Christopher Forsman 1990. Sydvästern. Förhistoriska indiankulturer. [Otalampi]: Sahlgrens.
Murdoch, Marja-Liisa 1980. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuritoiminta. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Nordenskiöld, Gustaf 1893. The Cliff Dwellers of the Mesa Verde, Southwstern Colorado. Their Pottery and Implements. Stockholm:
Peltonen, Pekka 1994. Heijastuksia amerikkalaisten silmissä. Intiaanitutkimuksen historiasta ja nykytilasta. Historiallinen Aikakauskirja 92(2), 129-138.
Pentikäinen, Juha (toim.) 2000. Löylyn henki. Kolmen mantereen kylvyt. Helsinki: Rakennustieto Oy.
Salomaa, Ilona 2002. Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish Scholar of Religion. The Life and Career of a Man of Science. Helsingin yliopisto. Saatavilla PDF-muodossa: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/vk/salomaa/.
Siikala, Anna-Leena 1992. Suomalainen Å¡amanismi. Mielikuvien historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Smedman, Rainer 2001. Sotureista ja metsästäjistä maanviljelijöitä. Oglalat valkoisen miehen tiellä (1868-1887). Acta Universitatis Tamperensis 803. Tampere: Tampereen yliopisto.
Steward, Julian H. 1963 [1955]. Theory of Culture Change. The Methodology of Multilinear Evolution. Urbana: University of Illinois Press.
Talvio, Tuukka 1993. H. F. Antell ja Antellin valtuuskunta. Helsinki: Museovirasto.
Varjola, Pirjo 1988. Alaska. Venäjän Amerikka – Russian America. Helsinki: Museovirasto.
Varjola, Pirjo 1990. The Etholén Collection. The ethnographic Alaskan collection of Adolf Etholén and his contemporaries in the National Museum of Finland. Helsinki: National Board of Antiquities.
Varjola, Pirjo 1992. Gustaf Nordenskiöld. Mesa Verde 1891. Helsinki: Museovirasto.
Varjola, Pirjo & Simo Hankaniemi 1995. Taku Wakan. Ernest Ericksonin kokoelma Pohjois-Amerikan intiaanien taidetta Suomen kansallismuseossa. Helsinki: Museovirasto.
Virrankoski, Pentti 1977. Pohjois-Amerikan intiaanit. Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Virrankoski, Pentti 1994. Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Vuorela, Toivo 1981 [1979]. Kansanperinteen sanakirja. Porvoo: Werner Södeström Osakeyhtiö.