83 results for historia

Naisten perusvaatteista 1700-luvulla.

Tässä joitain vinkkejä siihen, kuinka voi hankkia itselleen 1700-luvulle sijoittuva asukokonaisuus. Aikalaisia vaatteita ei juurikaan kaupoista löydy, mutta niitä ei ole aivan mahdotonta tehdä itse, mikäli ei halua aloittaa korsetin teosta, joka on olennainen osa mm. 1700-luvun vaatetuksessa, tosin rahvas tai rajaseudun naiset eivät välttämättä käyttäneet korsettia, koska se oli mm. hankala työtä tehdessä. Esimerkiksi historiallisessa leirissä puita pilkkoessa, ruokaa laittaessa ei korsettia edes kaipaa…

Aikamatkalle 1700-luvulle vaatetuksen suhteen pääsee melko helposti jo perus ompelutaidoilla, eli käytännössä osaa ommella kuta kuinkin suoraa saumaa. 1700-luvun perusvaatteet, paita, liivi, nuttu (lue: takki) ja hame ovat melko mutkattomia tehdä, eli vaatteet kuten paita ja hame koostuu eri kokoisista neliöistä ja suorakulmioista jotka ommellaan yhteen. esimerkkejä netissä

Paidan kaavoja löytyy netistä mm. How to Make an 18th Century Chemise
Päähineeksi käy huivi tai myssy

Hameen voi ommella neljästä palasta, eli neliömäiset etu-ja takapala ommellaan sivuista yhteen, sen jälkeen kahteen vyötärökaitaleeseen (2 suorakulmiota) joihin taitellaan etu-ja takakappaleen vyötärö osuus, jotka sitten ommellaan siten, että vyötärökaitaleen sisään voi pujottaa nauhan joka toimii vyönä. Hameen sivusaumat jäävät ylhäältä hieman auki sivusta, että käden voi pujottaa hameen alla oleviin irtotaskuihin, jotka voi ommella esim. puuvillakankaasta ja halutessan kirjailla ne.

Nutun kaava on erikoinen siinä mielessä, ettei siinä ole erikseen etu- ja takakappaleita vaan vasen ja oikea kappale, tämä voi olla hieman hankala hahmottaa, mutta kun näkee kaavan kuvan ja valmiin nutun, niin ymmärtää sen toimintaperiaatteen. (Valitettavasti en tähän saanut kuvaa kyseisestä kaavasta.) Eli yksinkertaisimmillaan nutun saa valmiiksi ompelemalla kaksi saman mallista kangaskappaletta yhteen, eli kaavassa on vain oikea ja vasen puoli (mini kaaviokuva löytyy mm. Riitta Pylkkäsen: Säätyläisnaisen pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla-kirjasta, jolloin kaavan voi suurentaa esim, kopioimalla kuvan kalvolle ja sitten heijastaa sen sopivaan kokoon seinälle). Eli oikea ja vasen kappale ommellaan yhteen selästä ja sitten sivusaumat. Kun lisäät vielä etumukseen nauhat joilla sidot nutun kiinni, se on viimeistelyä vaille valmis. Suosittelen kuitenkin vuorin laittamista, jonka voi tehdä esimerkiksi eri värisestä/kuvioisesta kankaasta jolloin tarvittaessa sinulla on kääntötakki kun vaihdat nauhat toiselle puolelle, Hihojen pituuden voi valita käyttötarkoituksen mukaan. Meteriaalina käyttövaateisiin suosittelen puuvillaa, pellavaa tai villakangasta ja silkkiä voi käyttää mikäli haluaa tehdä itselleen hieman “paremman väen” vaatteet.

Mikäli kangaskauppojen värivalikoimat eivät ole riittävät tai miellytä omaa näkemystä, kangasta voi värjätä käsin tai pesukoneessa. Itse olen useimmiten värjännyt kankaani (puuvilla, pellava) dyloneilla, että saan joko haluamani värin tai ns. patinoidun sävyn kankaaseen. Kirpputoreilta kannattaa myös etsiskellä kankaita, esim. vanhasta huovasta voi ommella hameen tai nutun viileämpiä säitä varten. Kangaskaupoista saa myös tikkikankaita (päiväpeittoihin yms.) joissa vuorin ja toppauksen saa valmiina ja säästypähän käsin tikkaukselta (mikäli näin haluaa).

Tässä näin lyhykäisesti jotakin 1700-luvun naisen vaatetuksesta. Ja nettihän on pullollaan tietoa mm. aikakauden vaatteista, täytyy vaan viitseliäästi jaksaa etsiä sitä. Mikäli on kiinnostunut ajan juhlavaatteista, ne vaativat ehdottomasti korsetin alleen ja ovat oma luku sinänsä. Tässä jutussa on lähinnä viitteitä siihen, kuinka päästä edes hieman jyvälle 1700-luvun ns. arkivaatetuksessa. Mutta aina kannattaa lainata kirjoja, katsoa elokuvia ja tutkia nettiä, jotta kuva siitä minkälaista asua haluaa, selkiää itselle paremmin. Au revoir!

Vilpittömästi Teidän,
Mademoiselle Tirbuck.

Oscar McKenzie

Kuvaaja Timothy E. Irwin. Ruotsinpyhtää Rendezvous 2014.

Oscar McKenzien synnyinsijoista ei ole varmaa tietoa.

Todennäköisesti hän oli tullut höyrylaivalla Liverpoolin kautta oudolta Venäjän ja Ruotsin rajalla olevalta alueelta kaukaa pohjoisesta n. 1850 – 1860. Siirtolaisviranomaisten ylöskirjaamien tietojen mukaan Oscar astui uuden mantereen kamaralle New Yorkissa.

Joidenkin tietojen mukaan Oscar olisi joutunut lähtemään kotimaastaan joidenkin epämääräisten tapahtumien takia, jotka pakottivat hänet vaihtamaan sukunimeä.

Todennäköisesti Oscar laivalla matkalla uuteen maahan whiskyä siemaillessaan huomasi pullon etiketissä tekstin “McKenzie & Sons”. “Siinäpä sopiva nimi meikäläiselle, McKenzie”, lienee Oscar tuuminut.

Amerikan sisällissodassa Oscar McKenzien tiedetään palvelleen
Hiram Berdanin tark’ampujissa, “Berdans SharpShooterseissa”.

Aloittakaamme Oscarin polun seuraaminen kuitenkin menemällä ensin vuoteen 1882 ja Dog Head Cityn pikkukaupunkiin.

McKenzien veljekset Joe ja Jeremihah olivat tulleet tiensä päähän. Oli elokuun puoliväli 1882 ja kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun kaupungin uusi sheriffi Mick Mahoe tuli kaupunkiin. Hän oli jo lähettänyt Joen ja Jeremihan kuusi jalkaa maan alle. Veljekset olivat olleet rankasti kännissä ja päättäneet lähteä saluunaan ottamaan pari whiskyä lisää.

Hieman aiemmin he olivat ajaneet karjaa Steve Harlowin mailla ja keikka oli ollut rankka. Marshall ja hänen apulaissheriffinsä ilmaantuivat jostakin, huomasivat pojat ja ampuivat heitä kylmästi niskaan.

Tästä seurasi verisin tulitaistelu mitä Dog Head Cityn historiassa milloinkaan oli nähty. Jim, vanhin veljeksistä oli McKenzien klaanin pää sen jälkeen kun hänen isänsä Judas sai kuulan kalloonsa “kaksintaistelussa”. Tämä tapahtui siten, että Judas oli juuri satuloimassa hevostaan kaupungista lähtiessään. Hänen epäonnekseen marshall sattui paikalle väärällä hetkellä ja ampui häntä selkään.

Matkallaan kaupunkiin Jim oli ratsastanut setänsä Jockin tilan ohi. Jock yllytti Jimin raivoon kertomalla Joesta ja Jeremihasta. “Näyttää siltä että marshall haluaa sotaa ja hän saa sen mitä haluaa”, Jock sanoi. “Lähetin jo asiasta viestiä veljelleni, sedällesi Jamesille. Muistatko hänet? Tapasit hänet häissä kun hän ryösti serkkusi Julian tallirengikseen.”

Sillä välin kaupungissa marshall Mahoe ja hänen apulaissheriffinsä olivat vetäneet kännin päälle ja huvittelivat ampumalla karanneita kanoja juhlien McKenzien pikaista hengenlähtöä . Seuraavana aamuna McKenzien klaani oli valmis kohtaaman marshallin ja hänen miehensä.

McKenziet lähettivät pikku-Johnin kaupunkiin houkutellakseen marshallin esille ja ansaan, jotta voisivat ampua hänet. John ratsasti kaupunkiin, käveli saluunaan ja näki marshallin syömässä lounastaan. Lounas käsitti paistettuja papuja, täytettyä vasikan mahalaukkua ja tynnyrillisen olutta.

John näki tilaisuutensa koittaneen. Hän voisi näyttää olevansa mies. Tähän asti hän oli aina ollut McKenzien klaanin poikanen. Hän pyyhkäisi kädellä hikeä otsaltaan ja sanoi “Hei rotanraato, tämä kaupunki on liian pieni meille kahdelle. Sinä tapoit minun kaksi veljeäni ja nyt on sinun vuorosi tervehtiä heitä. Oletko valmis vetämään?”

Mutta ennen kuin John edes ehti koskettaa asekoteloaan, marshall oli täyttänyt hänet niin suurella määrällä lyijyä, että tarvittiin kuusi isoa miestä kantamaan hänet pois.

Mick Mahoe lopetteli ateriansa, latasi aseensa, keräsi apulaissheriffit kokoon ja sanoi “Nyt on aika lopettaa McKenziet yksi kerrallaan.”

Tämä suuren tragedian aikoihin Dog Head Cityyn oli saapunut kulkumies nimeltään Oscar McKenzie. Valitsemansa nimi, McKenzie, tuli aiheuttamaan Oscarille sittemmin monia “hauskoja” väärinkäsityksiä Dog Head Cityn pikkukaupungissa.

(Dog Head Cityyn liittyvät tapahtumat on vapaasti suomennettu ja mukailtu lainaus RedNexin kappaleesta “McKenzie Brothers”)

Jatkoa tarinalle on tulossa ja seuraamme Oscarin matkaa Uudessa Maassa. Stay tuned.

Remington New Army 1858

Nimestään huolimatta Remington esitteli mallin New Army vasta vuonna 1863. Asetta oli paranneltu edeltäjiinsä, mm kasvattamalla piipunpituutta ja kaliberia .38:stä 44:ään. Vahvarakenteinen umpirunkoinen ase erosi aikalaisistaan, kuten Colteista mm. siinä, että aseen rummun saattoi irroittaa purkamatta asetta. Toinen merkittävä ero aikalaisiin oli, että piippu oli kiinnitetty runkoon kierteillä.
Ase saavutti hyvin nopeasti sotilaiden suosion.
Meneillään oleva sisällissota vauhditti valmistusta, kokonais valmistusmäärän ollessa sodan loppuessa luokkaa 115000 kpl.

Ensimmäiset Remington & Sonsin valmistamista nallilukkoisista revolvereista kantavat nimeä Beals ja ovat vuosimalia 1858. Noin 2000 kpl oli “army”-versioita ja hieman suurempi määrä “navy”-versioita.
“Army”-versio toimitettiin .44 cal, 8 tuuman piipulla ja “Navy”-versio .36 cal 7 3/8 tuuman piipulla. Kummatkin aseet eroavat olennaisesti aseesta, joka yleisimmin tunnetaan “New model 1858”-mallista, joka lienee nykyisin levinnein.

Suurimmat erot alkuperäisen “Beals”- version ja nykyisten kopioiden välillä ovat rakenteellisia: latausvipu on muotoiltu uusiksi ja hanassa on muutoksia, mm “korva” on korkeampi. Vanhassa mallissa etuosan runko oli syvempi, siten etteivät piipun kierteet olleet näkyvissä rullan luona. Nykyisissä valmisteissa kierteet ovat hieman näkösällä. Alkuperäisissä ei ollut iskurille lepopaikkaa kammioiden välillä ja etutähtäin oli sivusuunnassa säädettävä. Muuten nykyinen uustuotanto ja historia kohtavat toisensa melkoisen luotettavasti.

Remingtonin tehtaan päätettyä kehittää uusi malli ensimmäiseksi valmistui malli -61. Tämä ei tapahtunut yhdessä yössä, sillä raivoava sota hidasti tuotekehittelyä. Erilaiset koekappaleet kehittyivät hitaasti versiosta toiseen. Pääasiassa erot olivat lähinnä kosmeettisia, mm rullan akselin saattoi vetää ulos ilman, että latausvipua tarvitsi avata. Prosessin edetessä palattiin vanhaan rakenteeseen, jossa latausvipu on avattava ennen akselin irroitusta. Rullaan lisättiin lepourat iskurille, rungon geometriaa ohennettiin, että myös pienikätisten olisi helppoa ampua aseella. Muutosten jossain vaiheessa vaihtui hetkeksi mm rullan pyörimissuunta. Tällä pyrittiin estämään inertiavoimien aiheuttama piipun irtikiertyminen. Samaa ongelmaa pyrittiin ehkäisemään myös vaihtamalla rihlauksen kiertosuunta vasemmalta oikealle, jolloin piipusta lähtevä kuula pyrki kiristämään piippua.

Tehtyään riittävän monta erilaista versiota tehtailijalla oli käsissään “uusi” ase. Siksi sille annettiin nimeksi “Model New Army 1858”. Kehitys ei pysähtynyt vielä tähänkään, mutta tämä nimi jäi elämään merkiten tuhansille ja taas tuhansille ampujille asetta, joka oli “oikeasti” mallia 1863. Muutokset olivat lähinnä kosmeettisia.

Seuraavaksi pieni Remington revolvereiden sukupuu, jonka on laatinut USA:lainen CAS ampuja, John Wolf

    .36 Cal:
    * Beals’ Navy Revolver – 1860-1862
    * Model of 1861 Navy – 1862-1863
    * New Model Police – 1863-1888
    * New Model Belt – 1863-1888
    * New Model Navy – 1863-1888
      .38 Cal:

   * Konversiomalli, viidestiampuva .36 Cal patruunarevolveri – Useina eri aikoina.

     .44 Cal:
    * Beals Army – 1860-1862
    * Model of 1861 Army – 1862-1863
    * New Model Army – 1863-1888
    * Model 1875 – 1875-1888
    * Model 1888 – 1888
    * Model 1890 – 1890-1894

     .45 Cal:
    * New Model Army konversiot, Useina eri aikoina
    * Model 1875 – 1875-1888 Patruuna-ase

     .46 Cal: ( Remington Round)
    * New Model Army konversiot, Useina eri aikoina

Remingtonin New Army 1858- revolverin purkaminen

Useasti olen kuullut puhetta, että perkussiovehkeet on hankalia purkaa ja huoltaa. Ohessa nopeat perusohjeet purku- ja kasausprosessiin, sekä kaaviokuva mielestäni erittäin yksinkertaisesta aseesta.
Ase on tätä aloitettaessa takaa katsoen oikealla kyljellään, eli jos kahva on kohden Sinua, osoittaa piippu vasemmalle. Numerot viittaavat kaaviokuvan numeroihin.


(kuvat: Uberti)

1) Irroita kahvalevyt, 1 ruuvi keskellä kahvalevyä (44, 45)
2) Irroita pääjousen ruuvi (53)
3) Irroita pääjousi naputtelemalla takapuolelta ja vedä se pois aseesta.
4) Irroita rulla (5) laskemalla latausvipu ja vetämällä rullan akselia piipun suuntaisesti. Vetämällä kevyesti iskurista, rullan pitäisi pudota pöydälle. Jos ase on erittäin likainen, se saattaa vaatia pientä suostuttelua.  
5) Irroita liipasinkaari (26)
6) Irroita ruuvit 37, 35 ja 38
7) Poista liipasinjousi (19), bolt, eli rullan lukitsin (12), ja liipasin (10)
8) Käännä revolveri oikealle kyljelleen ja paina iskuria alaspäin, kunnes näet handyn kiinitysruuvin (52) Poista ruuvi ja vedä handya alaspäin. Iskuri (2)irtoaa vetämällä ylöspäin.

Kokoaminen tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä.

 

Lefty Jones #136 

Samuel Walker ja Colt Walker M1847

by Frank Wolf

Vuodesta 1823 lähtien Texasissa järjestystä valvoneet Texas Rangersit joutuivat tuon tuosta suojelemaan uudisasutuksia intiaanien hyökkäyksiltä. Texasin hallitus osti 1830-luvun lopulla Coltin rullakiväärejä ja Paterson-revolvereita ja juuri näissä intiaanikahakoissa Rangersit näyttivät näiden aseiden tulivoiman.

Vuonna 1846 esimerkiksi kapteeni Walker ja 14 Texas Rangeria joutuivat 80 ratsastavan comanchin hyökkäyksen kohteeksi, mutta selvisivät siitä ja ajoivat intiaanit pakosalle Coltin Paterson-revolvereita käyttäen. Ilmeisesti Paterson-revolverissa silti oli parantamisen varaa, koska Texas Rangereista armeijan palvelukseen Meksikon sodan alkaessa liittynyt Samuel Walker otti yhteyttä Samuel Coltiin.

Yhdessä miehet suunnittelivat Yhdysvaltain armeijan historian suurimman käsiaseen. Koska Colt oli nelisen vuotta aikaisemmin lopettanut aseiden valmistuksen, eikä hänellä näin ollen ollut omaa tehdasta oli hänen käännyttävä connecticutilaisen Eli Whitney jr:n puoleen, jonka tehtaalla aseet valmistettiin. Vuoden 1847 puolessa välissä tehtaalta lähti 1000 kappaleen erä näitä järeitä noin 40 cm pitkiä ja yli 2 kg painavia nallilukkorevolvereita Texasin ratsuväen käyttöön. Coltin omien sanojen mukaan ase oli niin järeä että ‘sillä ampumiseen tarvitaan Teksasilainen’.

Kaikkiaan Walkeria valmistettiin vain 1100 kappaletta joista viimeiset 100 siviilimarkkinoille. Kaksi asetta, todennäköisesti numerot 1009 ja 1010, Samuel Colt lahjoitti kapteeni Walkerille joka kirjoitti 1847 että ase oli ‘yhtä käyttökelpoinen kuin normaali kivääri 100 jaardista ja parempi kuin musketti jopa 200 jaardista’.

Ennen seuraavan mallin, 1848 Dragoonin, julkaisua Colt valmisti noin 240 kappaletta ‘hybridejä’ joissa oli vanhanmallisen Walkerin ja tulossa olevan Dragoonin osia. Aseet valmistettiin Eli Whitneyn tehtaalla lähellä New Haveniä ja ne kulkivat nimellä Whitneyville Hartford Dragoon tai Whitneyville Walker.

Saatuaan Walker-tilauksen toimitetuksi Colt perusti uuden yhtiön jatkamaan asetuotantoa. Samuel Walker osallistui myös seuraavan mallin Colt Dragoonin suunnitteluun. Ase oli hiukan Walkeria kompaktimpi, mutta 34 cm pitkänä ja 1,8 kg painavana ei sekään vielä kovin ketterästi käsiteltävä pyssy ollut.

Kapteeni Samuel Walker kaatui lokakuussa 1847 Juamanthan taistelussa Meksikossa, mutta hänen perintönsä elää kaikissa yksitoimisissa revolvereissa.

East District 2003

Itä-Suomen jaosto eli East District on ollut Joensuun ympärillä toiminut aktiivinen ryhmä villin lännen ja sen historian harrastajia. Cowboy Action Shootingin lisäksi jaostoon toimintaan on kuulunut mm aktiivinen naisryhmä joka tutki ja valmisti aikakauteen sopivia vaatteita ja varusteita niin kisaan kuin juhlaankin. Jäsenistöstä löytyi lännenratsastuksen, rivitanssin ja historian harrastajia ja jaosto pyrki järjestämään näihin liittyviä yhteisiä tapaamisia.

Viime vuosina toiminta on kuitenkin hieman hiipunut. Jos sinulla on intoa alkaa uudelleen virittämään toimintaa Itä-Suomessa, ota yhteyttä hallitukseen ja/tai alueen jäseniin.

Smith & Wesson Schofield ja Russian

Vuoden 1870 tienoilla majuri George W. Schofield kuuli Smith & Wessonin uudesta revolverista. Kyseessä oli tehtaan malli numero 3. Schofield kirjoitti Smith & Wessonille tilaten yhden aseen ja mainiten samalla kiinnostuksestaan toimia yhtiön edustajana läntisessä Kansasissa ja Coloradossa. Smith & Wesson tarttui tilaisuuteen, koska näki, että armeijan edustajan kanssa toimiminen voisi edesauttaa aseiden myymisessä armeijalle.

Majuri Schofieldille lähetettiin yksi ensimmäisistä malli kolmosista ja 500 patruunaa tutustumista varten. Schofieldista tehtiin samalla Smith & Wessonin jälleenmyyjä siinä toivossa, että armeija laajemminkin kiinnostuisi uudesta aseesta. Schofield piti revolverista, mutta kokeneena ratsuväen sotilaana löysi siitä myös parantamisen varaa. Smith & Wesson otti vaarin majurin parannusehdotuksista ja kehitteli asetta eteenpäin. Uusi malli alettiin pian tuntea Smith & Wesson Schofieldina. Ehkä merkityksellisin parannus oli aseen avaavan vivun siirtäminen piipusta runkoon. Tämä mahdollisti ratsusotilaalle helpomman aseen käsittelyn, koska ase voitiin nyt avata yhdellä kädellä.

Vaikka Yhdysvaltain hallitus valitsikin palvelusaseekseen Coltin Single Action Armyn, onnistui Smith & Wesson Schofield-mallillaan vakuuttamaan armeijan edustajat palvelusaseen uudelleen arvioinnin tarpeellisuudesta. Koska Schofieldin mekanismi mahdollisti kaikkien ammuttujen hylsyjen poistamisen aseesta yhdellä ranneliikkeellä ja uudelleen lataamisen aseeseen katsomatta, tuntui ase ylivoimaiselta Coltin revolveriin verrattuna. Yhdysvaltain armeija tilasikin 3000 Schofieldia, mutta vaati, että asiden oli oltava kaliiberissa .45 Colt, jotta samaa patruunaa voitiin käyttää sekä Schofieldissa, että Coltin SAA:ssa.

Schofieldin väljyydeksi tuli .45, mutta ei .45 Colt vaan tehtaan oma .45 Smith & Wesson. Patruuna oli hiukan lyhyempi kuin Coltin neljävitonen. Tässä Smith & Wesson teki kohtalokkaan virheen. Lyhyemmän rullansa ansiosta Schofield pystyi käyttämään ainoastaan omaa .45 S & W-patruunaansa, kun taas Coltin Single Action Army huoli sekä Coltin, että Smith & Wessonin neljävitoset. Tämä patruunaongelma pudotti Schofieldin armeijan palvelusaseiden listalta. Viimeiset Schofieldit tehtiin vuonna 1878 ja niiden kokonaistuotanto käsittää 8969 asetta.

Ehkä herrat Smith ja Wesson eivät olleet ajatelleet loppuun saakka malli kolmostaan, sillä aivan kuten majuri Schofieldilla oli aseeseen parannusehdotuksia, niin oli myös venäläisellä kapteeni Kasavery Ordinetzilla.

Venäjän tilattua 20 000 kappaletta malli kolmosta varta vasten suunnitellussa kaliiberissa .44 S & W Russian, Ordinetz esitti, että aseen kahvan mallia tulisi muuttaa. Hänen näkemyksensä mukaan laukauksen rekyyli nosti ikävästi aseen piippua ylöspäin ampujan menettäessä näin otettaan kahvasta. Runkoon kahvan yläosaan piti tehdä uloke, joka aikaansai sen, että ote kahvasta ei kirpoaisi. Samalla kahvan alaosan profiilia tuli kaventaa ja pyöristää. Pitävän otteen varmistamiseksi Ordinetz näki tarpeelliseksi lisätä aseen liipasinkaaren alapuolelle koukkumaisen ulokkeen, jolla keskisormi lepää aseella ammuttaessa. Näitä kakkosmallin Russian-revolvereita valmistettiin 85 200 ja näistä 70 000 osti Venäjän hallitus.

Aseeseen tehtiin vielä muutamia parannuksia ja uusi versio nimettiin New Model Russianiksi. Uutta mallia vietiin jälleen runsain mitoin Venäjälle sekä jonkun verran myös Japaniin ja Turkkiin. 13 500 asetta löysi tiensä Amerikan omille markkinoille missä ne olivat hyvin suosittuja.

Kopioita New Model Russianista valmistettiin myös Saksassa, Espanjassa ja Belgiassa ja niitä myytiin Venäjän ohella myös Argentiinaan, Meksikoon ja Kuubaan. Saksassa aseita valmistanut Ludwig Loewe & Co. möi myöhemmin tuotantolaitteistonsa venäläisille ja Venäjä valmisti itse Russian-revolveria vuodesta 1886 vuoteen 1894. Arviot venäläisten valmistamien Russian-revolvereiden määrästä liikkuvat 80 000 ja 160 000 välillä.

Tämän päivän cowboy-ampujalla on varaa mistä valita. Muun muassa italialainen Aldo Uberti valmistaa kohtuuhintaisia kopioita vanhan lännen aseista. Käsiaseista suosituin on tietenkin Colt Peacemaker-kopio, mutta myös Schofieldia ja Russiania on saatavilla. Russiania saa ainoastaan alkuperäisessä kaliiberissaan .44 Russian, mutta Schofieldin kohdalla ei ole toistettu historian virheitä. Schofieldin kaliiberi on .45 Colt. Hinnoiltaan nämä Smith & Wessonin aseiden kopiot ovat lähes kaksinkertaisia Peacemaker-kopioihin verrattuna.

Samuel Colt ja Colt Single Action Army 1873

Kerrotaan 16-vuotiaan Samuel Coltin keksineen revolverinrullan kiertosysteemin eräällä Kalkutan laivamatkalla laivan ankkurinnostolaitteen räikkäsalpamekanismista. Alkeellinen rullarevolveri oli kyllä keksitty jo aikaisemmin, mutta Colt paranteli sitä kehittelemällä aseeseen uuden panospesän piipunreiän kohdalle automaattisesti siirtävän mekanismin.

Vuonna 1835 hänellä oli valmiina käyttökelpoinen revolveri, jonka hän patentoi Englannissa ja Manner-Euroopassa ja seuraavana vuonna Amerikassa. Colt perusti New Jerseyhin Paterson Arms Manufacturing Companyn, joka valmisti .36 kaliberin viidestilaukeavia Paterson-revolvereita. Aseista tuli liian kalliita, eivätkä ne saavuttaneet suosiota muutakuin ehkä Texas Rangersien keskuudessa. Yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1842.

Meksikon sota toi Samuel Coltin takaisin asealalle. Yhdessä entisen Texas Rangerin Samuel Walkerin kanssa hän suunnitteli .44 kaliberisen Colt Walkerin, Yhdysvaltain armeijan historian suurikokoisimman käsiaseen. Ja kun ase kävi kaupaksi maan armeijalle, alkoi Coltin revolvereiden voittokulku. Walkerin jälkeen tulivat Dragoon-mallit joita seurasivat Navy-, Army-, Pocket ja Trapper-revolverit sekä kiväärit ja haulikot. Samuel Coltin kuoleman jälkeen vuonna 1862 yhtiö polki muutaman vuoden paikallaan, koska Rollins White piti hallussaan läpiporatun sylinterin patenttia, jonka hän oli antanut Smith& Wessonin käyttöön. Mutta kun patentti vuonna 1869 raukesi, Colt, Remington ja muut valmistajat alkoivat tuottaa aseita, jotka olivat samanveroisia tai parempia kuin siihenastiset rullarevolverit. Coltin .45 Single Action Army-revolveri (Peacemaker, Equalizer) tuli hyvin suosituksi.

Colt Single Action Army valmistui Coltin palkkalistoilla työskentelevien herrojen Richards ja Mason suunnittelupöydältä 1871. Patentti myönnettiin 1872 ja mittava valmistus alkoi 1873. SIngle Action Army oli, kuten nimikin kertoo, suunnattu ennenkaikkea armeijalle. Alkuperäisen ns. ratsuväkimallin piipun pituus oli 7 ja puoli tuumaa, tämä sen vuoksi, että aseessa säilyisi 1851 Navyn ja 1860 Armyn tuntu. Pian rinnalle tuotiin ns. tykistömalli 5 ja puolen tuuman piipulla. Piipun lyhennyttyä ejektoriputken mittaiseksi eli 4 3/4 tuumaan saatiin kenties parhaiten tasapainoitettu käsiase aseiden historiassa. Coltin Single Action Armya kantoivat 1800-luvun lopun asesankarit lain molemmilla puolilla: Jesse James, Cole Younger, Wyatt Earp, Doc Holiday. Kun aseen tuotanto lopetettiin 1941, oli ensimmäisen sukupolven SAA-revolvereita valmistettu 29 eri kaliberissa noin 357 000 kpl. Yli puolet näistä oli neljävitosia.

Westernien koettua uuden tulemisen elokuvien ja television myötä 1950-luvulla, alkoi kysyntä myös Lännen aseita kohtaan kasvaa. Ruger ja Great Western alkoivat valmistaa SAA:n kopioita ja vuonna 1955 myös Colt otti Single Action Armyn jälleen tuotantoon. Vuoteen 1975 mennessä näitä toisen sukupolven Peacemakereita oli valmistettu noin 74 000 kpl ja Colt ilmoitti jälleen lopettavansa niiden tuotannon. Kolmas sukupolvi sai alkunsa heti seuraavana vuonna. Kolmannen sukupolven revolverit olivat siististi viimeisteltyjä, mutta ei niitä voi verrata ensimmäisen ja toisen sukupolven aseisiin. Kulujen vähentämiseksi aseeseen oli tehty joitain pieniä muutoksia. Viimeisen vaiheen Single Action Armyt tulivat tehtaalta kalibereissa .45 Colt, .357 mag, .44 spec ja 44-40. Valmistus päättyi 1981.

1990-luvulla räjähdysmäisesti kasvanut kiinnostus Yhdysvaltain historiaan, erilaisten historianelävöittämisryhmien ja -tapahtuminen valtaisa suosio ja tietenkin ampumaharrastus nimeltä Cowboy Action Shooting ovat rajusti lisänneet Amerikan historiaan liittyvien käsiaseiden kysyntää. Italialaiset ovat jo pitkään vastanneet tähän kysyntään, mutta myös Colt on palauttanut Peacemakerin, tämän kohta 130-vuotiaan veteraanin tuotantoon. Tällä kertaa ei ole tarvinnut osiakaan vaihdella kulujen leikkaamiseksi, sillä halukkaat kyllä maksavat pyydetyn hinnan, mikäli jaksavat kuukausitolkulla jonottaa asettaan. Ja jos Suomenrahassa 10 000-12 000 markkaa maksaneen SAA:n töhriminen ruudilla ja lyijyllä hirvittää, voi sen asettaa vitriiniinsä ja hivellä sitä iltaisin. Ampumaradalle voi lähteä Colt Cowboyn kanssa, sillä myös Colt on lähtenyt kopioimaan omaa asettaan. Colt Cowboy on huhujen mukaan Italiassa valmistettu Colt, vaikka yhtiö itse komeasti mainostaakin “Nothing is more American than Colt”. Aseen iskuripiikki on integroitu runkoon, mikä varmasti häiritsee joitakin, sillä hana viritettynä ase ei näytä enää Peacemakerilta. Joka tapauksessa Cowboy on pitkän perinteen jatkaja ja italialaisten rinnalla mitä kelvollisin kohtuuhintainen paukkurauta nykyajan “viikonloppu-karjapaimenen” käyttöaseeksi.

Viitteet artikkeliin Katsaus suomalaiseen intiaanitutkimukseen

1. Artikkeli on hieman muutettu versio johdantoluvusta toimittamaani kirjaan Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot (Hämäläinen 2004).
2.
Tämä on yleinen ilmiö muidenkin ns. varhaiskantaisten kansojen kohdalla.
3.
Ks. Stewart 1963.
4.
Ks. Hultkrantz 1987, 14-15; myös Hämäläinen 2001a, 71.
5.
Ks. esim. Hultkrantz 1965; Hultkrantz 1979; Hultkrantz 1982.
6.
Ks. myös Hämäläinen 2002, 75-76.
7.
Vrt. Shepard Krechin tutkimus intiaanien luontosuhteesta (Krech 1999).
8.
Pohjoisamerikkalainen micmac-heimo kuitenkin sanoutui irti ryhmän toiminnasta ja kielsi nimeään käytettävän ryhmän yhteydessä. Tämän jälkeen ryhmä alkoi käyttää nimitystä iriadamant.
9.
Ks. Hämäläinen 1998; Hämäläinen, 2001b.
10.
Erityisesti Rafael Karstenin tutkimukset ovat kansainvälisestikin merkittäviä. Karstenista ja hänen tutkimuksistaanks. Salomaa 2002.
11.
Hämäläinen 2004.
12.
Kalm 1753-1761. Hänen matkakirjansa käännettiin jo 1700-luvulla useille muille kielilleja lopulta vuonna 1991 lyhennettynä suomeksi.
13.
Leikola 1990, 10; Leikola 1991, 8-9.
14.
Chydenius 1753; Chydenius 1998. Chydenius tarkastelee sitä, miten ranskalaiset kauppiaat omaksuivat intiaanien tuohikanootin ja miten siitä tuli korvaamaton väline heidän kaupankäyntiinsä liikuttaessa tiettömillä taipaleilla.
15.
Alaska kuului Venäjälle vuoteen 1867, jolloin se myytiin Yhdysvalloille.
16.
Varjola 1988, 5-11; Varjola 1990, 12-69.
17.
Gustaf Nordenskiöld oli koillisväylän löytäjän Nils Adolf Erik Nordenskiöldin toinen poika. Suku oli asunut Suomessa 1600-luvun lopusta lähtien mutta perhe joutui muuttamaan Ruotsiin Nils Adolf Erik Nordenskiöldin Venäjän ja tsaarin vastaisten mielipiteiden takia.
18.
Nordenskiöld 1893; Varjola 1992, 2; Talvio 1993, 28. Nordenskiöldin valokuvia Mesa Verdestä ja pueblo-intiaaaneista sekä joukko keramiikan palasia sijaitsee myös Tukholman etnografisessa museossa (Brunius 1990, 31).
19.
Hirn 1898.
20.
Varjola 1988; Varjola 1990; Varjola 1992. Myös muut näyttelyt kuin mainitut kokoelmat, ks. Intiaanien taidetta. Indianernas konst 1960; Varjola & Hankaniemi 1995; Lehmuskallio et al 2000.
21.
Näitä ovat olleet mm. Karhumiehiä, nuolia ja biisoneita – piirteitä tasankointiaanien metsästyskultturista (Suomen Metsästysmuseo, Riihimäki, 1992-1993), Karhutanssi – tasankointiaanien kulttuuria (Kuopion museo, 1993), Karhun jälki – tasankointiaanien esinekulttuuria (Kustaan Galleria, Valkeala, 1994), Calumet – Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuuria (Saarijärven museo, 1995), Hau, Kóla! – näkemys tasankointiaanien elämästä (Joensuun taidemuseo, 1998), Wapa´ha – Pohjois-Amerikan tasankointiaanien päähineitä, vaatteita ja koruja (Suomen kansallispukukeskus, Jyväskylä, 1998), Löylyn henki – kolmen mantereen kylvyt (Snelmannin sali, Helsinki, 2000). Näissä näyttelyissä vain pieni osa esineistä on itse asiassa ollut alkuperäisiä intiaaniesineitä valtaosan ollessa ns. reproduktioita eli tutkijoiden ja alan harrastajien perinteisillä menetelmillä ja mahdollisimman alkuperäisistä materiaaleista valmistamia esineitä, joiden esikuvina ovat toimineet alkuperäiset intiaaniesineet.
22.
Hankaniemi & Hämäläinen 1992; Pentikäinen 2000.
23.
Gripenberg 1894, 61.
24.
Ks. esim. Hämäläinen 2004.
25.
Hornborg 1936.
26.
Hiisivaara 1950.
27.
Henriksson 1986.
28.
Kero 1986.
29.
Henriksson 1997.
30.
Lindholm & Forsman 1990.
31.
Ks. esim. Murdoch 1980; Kankaanpää 1989; Hiltunen 1991. Sami Lakomäki ja Matti Savolainen ovat toimittaneet kokoomateoksen, jonka artikkelit käsittelevät intiaanien kulttuureita ja kirjallisuutta monitieteellisesti (Lakomäki & Savolainen 2002) ja itse olen toimittanut ensimmäisen suomalaisten tutkijoiden kirjoittaman kirjan Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnoista (Hämäläinen 2004). Myös yksittäisiä kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen lähtökohdista kirjoitettuja artikkeleita on ilmestynyt harvakseltaan eri yhteyksissä.
32.
Esim. Haapaniemi 1992. Itse asiassa suuri osa myös suomennetuista intiaanikirjoista on julkaistu nimenomaan lapsille ja nuorille, vaikka alkukielistä teosta ei olisikaan suunnattu mitenkään nimenomaisesti nuorille lukijoille. Suomessa intiaanien onkin valitettavan usein katsottu kuuluvan nimenomaan lastenkulttuuriin.
33.
Virrankoski 1977; Virrankoski 1994.
34.
DeMallie 1993, 532.
35.
Englannin kielessä käytetään käsitettä Native American Studies. Termille ei ole varsinaisesti vakiintunutta suomalaista vastinetta, joten käytän tässä yhteydessä termiä intiaanitutkimus.
36.
Vrt. Pekka Peltosen artikkeli, jossa hän tarkastelee intiaanitutkimuksen historiaa ja nykypäivää laajemmin erityisesti amerikkalaisesta perspektiivistä (Peltonen 1994).
37.
Henriksson 1988.
38.
Laitinen 1999.
39.
Smedman 2001.
40.
Hämäläinen, 2001.
41.
Andersson 2003.
42.
Hämäläinen 2000, 21.
43.
Hultkrantz 1980, 84.
44.
Ks. Siikala 1992, 172-173; Vuorela 1981, 520.
45.
Hultkrantz 1980, 84-102; Hultkrantz 1992, 1-4; Hultkrantz 1998, 60.
46.
Ks. esim. Siikala 1992, 71-76.
47.
Aikaisemmin yleisesti ns. varhaiskantaisten uskontojen yhteydessä käytetty termi “poppamies” ei ole enää suositeltava termi, ja sen käytöstä on luovuttu.
48.
Lakotankielisten termien merkitykset ja käännökset perustuvat keskusteluihin ja sähköpostin vaihtoon Rani Anderssonin ja maailman johtaviin lakota-tutkijoihin lukeutuvan professori Raymond DeMallien kanssa.
49.
Hämäläinen 2000.

Katsaus suomalaiseen intiaanitutkimukseen

_Riku Hämäläinen_

(Artikkeli on hieman muutettu versio johdantoluvusta toimittamaani kirjaan Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot (Hämäläinen 2004).)

*Aluksi intiaanikulttuureiden ymmärtämisestä*

“Emme voi ymmärtää intiaaneja, jos emme ymmärrä heidän uskontojaan.”

Näin on todennut ruotsalainen uskontotieteen professori Ã…ke Hultkrantz, joka lukeutuu maailman johtaviin intiaaniuskontojen tutkijoihin. Tämä ytimekäs toteamus perustuu siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että Amerikan alkuperäiskansoilla uskonto ei ole ollut jotakin normaalista elämänrytmistä poikkeavaa irrallista toimintaa, vaan se on kuulunut saumattomasti kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin ja on itse asiassa usein keskeinen osa elämää. Sen takia on usein myös mahdotonta sanoa, missä uskonto loppuu ja jokin muu kulttuurin osa-alue alkaa. Tätä kuvaa hyvin myös se, että intiaanikielissä ei ole perinteisesti ollut erillistä uskontoa tarkoittavaa sanaa samassa merkityksessä kuin meillä kuten ei myöskään käsitettä taide länsimaisessa mielessä (2). Intiaaneilla uskonto ei myöskään ole vain opinkappaleiden osaamista tai tietäjien ja shamaanien ohjeiden noudattamista vaan ennen kaikkea omakohtaisia kokemuksia. Keskeisimpiä tavoitteita on saavuttaa henkilökohtainen suhde henkimaailmaan. Kyse on kokonaisvaltaisesta ajattelutavasta. Voidaan puhua myös mielenmaisemasta.

Merkittävää Hultkrantzin toteamuksessa on myös se, että hän ei suinkaan puhu intiaanien yhdestä uskonnosta vaan monikossa uskonnoista. Valitettavan usein Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen uskontoja näkeekin tarkasteltavan yhtenäisenä ja muuttumattomana kokonaisuutena, ikään kuin kaikilla intiaaneilla olisi aina ollut sama uskonto. Toki intiaaniuskonnoissa on myös tiettyjä yhteisiä peruselementtejä ja jotkut uskontopiirteet ovat varsin universaaleja intiaanien parissa. Intiaaneista ylipäätään myös puhutaan usein enemmän tai vähemmän yhtenäisenä ryhmänä, vaikka todellisuudessa eri kansat muodostavat varsin heterogeenisen ryhmän monimuotoisine kulttuuri- ja uskontoperinteineen. Kolumbuksen saapumisen aikoihin Pohjois-Amerikassa on arvioitu asuneen puolisen tuhatta eri kansaa, jotka puhuivat omia kieliään lukuisine murteineen. Alkuperäisasutus ei siis ole ollut mitenkään yhtenäistä kielellisesti, kulttuurisesti eikä aina geneettisestikään.

Pohjois-Amerikka on myös maantieteellisenä alueena valtavan suuri, Grönlanti mukaan luettuna yli kaksi kertaa Euroopan kokoinen. Luonnonolot vaihtelevat ikuisen roudan maasta kuumiin ja kuiviin autiomaihin sekä puuttomista ruohotasangoista laajoihin lauhkean vyöhykkeen metsiin. Jotta voisimme ymmärtää intiaanien kulttuureita, meidän on ymmärrettävä millaisiin ympäristöoloihin ne ovat sopeutuneet. Amerikkalainen antropologi Julian Steward on osoittanut kulttuuriekologisella lähestymistavalla, että luonnonympäristön ja kulttuurin välillä on havaittavissa ekologinen yhteys(3). Tämä yhteys on havaittavissa erityisen selvästi sellaisissa kulttuureissa, jotka toimivat tiiviisti ympäröivän luonnon kansaa ja yhteisön toimeentulo on riippuvainen välittömästi luonnonympäristön tarjoamista mahdollisuuksista.

Hultkrantz on puolestaan kehittänyt ekologista näkökulmaa koskemaan uskonnon ja luonnon välistä suhdetta. Hultkrantzin uskontoekologisessa lähestymistavassa tarkastellaan uskonnon integroitumista ympäristöönsä sekä sitä, miten tämä integroituminen ilmenee uskonnon eri muodoissa. Esimerkiksi maanviljelyä harjoittaneiden intiaanikansojen uskonnoissa on havaittavissa omat erityispiirteensä, jotka eroavat metsästäjäkansojen uskontojen piirteistä. Maanviljelijöillä suhde maahan on keskeisempi kuin metsästäjillä, joilla vastaavasti suhde riistaeläimiin on korostetumpi(4). Hänen uskontoekologinen mallinsa osoittaa, että ympäristöllä on merkittävä vaikutus sellaisiin uskontoihin, jotka ovat tiiviissä yhteydessä ympäröivään luontoon kulttuurin kautta(5). Niitä kulttuureita ja uskontoja, jotka ovat erityisen sidottuja ympäröiviin luonnonolosuhteisiin, ovat niin sanotut varhaiskantaiset kulttuurit ja uskonnot. Niistä on vuosikymmenten aikana käytetty myös sellaisia nimityksiä kuin primitiiviset kulttuurit ja uskonnot, heimokulttuurit ja heimouskonnot tai luonnonkulttuurit ja luonnonuskonnot(6). Niihin lukeutuvat myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteiset uskonnot. Jotta voidaan ymmärtää intiaaniuskontoja, pitää siis ymmärtää myös niitä erilaisia kulttuuri- ja luonnonympäristöjä, joissa kyseisiä uskontomuotoja on harjoitettu. Tämä edellyttää kulttuurien kokonaisvaltaista tarkastelua ja tuntemusta.

Luonnonolot saattavat kuitenkin muuttua joko ekologisista syistä tai esimerkiksi asuinpaikan muutoksen takia, mutta myös kulttuuriympäristö saattaa muuttua ratkaisevasti. Erityisesti uudet kontaktit ja vieraat vaikutteet aiheuttavat paitsi kulttuurisia muutoksia myös uskontojen uudelleen tulkintaa tai peräti vanhojen oppien korvaamisen uusilla. Vieraiden vaikutteiden lisääntyminen ja erityisesti niiden saavuttama ylivalta asettavat uusia vaatimuksia perinteisten uskontopiirteiden säilyttämiseksi. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla kyse on ennen kaikkea ollut eurooppalaisen kulttuurin ja kristinuskon ekspansiosta ja niiden mukanaan tuomista muutoksista.

Intiaaneilla uskonto on siis muodostanut saumattoman kokonaisuuden kaiken muun elämän kanssa. Nykyisen maallistuneen länsimaisen ihmisen mielestä tämä saattaa vaikuttaa jotenkin mystiseltä. On kuitenkin syytä varoa mystifioimasta intiaaneja – kuten mitä tahansa alkuperäiskansoja. Usein intiaaneilla myös oletetaan olevan jotakin salaista tietoa minkä länsimaiset ihmiset ovat kadottaneet samalla kun ovat menettäneet kosketuksensa luontoon. Etenkin luonnonsuojelijat ja New Age -liikkeen piiriin luettavat ryhmät ovat usein korostaneet intiaanien läheistä suhdetta luontoon ja pyrkineet saavuttamaan tämän mielestään alkuperäisen ja aidon luontosuhteen toiminnallaan(7). Tästä yhtenä esimerkkinä oli 1990-luvun alussa Suomeen saapunut ryhmä, joka opittiin tuntemaan sekä “Kittilän intiaaneina” että iriadamanteina. Ryhmä esiintyi ensin micmac-intiaaneina ja korosti olevansa tutkimusryhmä, jonka tavoitteena oli selvittää miten luonnossa voi selviytyä pelkällä keräilyllä ilman metsästystä ja kalastusta. Elämäntavan väitettiin noudattavan perinteistä micmac-kulttuuria, jossa ei olisi esimerkiksi lainkaan tapettu eläimiä(8). Historialliset dokumentit ja etnografinen aineisto kuitenkin osoittavat tämän epäilemättä virheelliseksi, mutta kritiikitön asenne ryhmää kohtaan sekä mediassa että joidenkin tutkijoiden keskuudessa oli osoitus Pohjois-Amerikan alkuperäiskulttuureiden vähäisestä tuntemuksesta maassamme.

Suomalainen intiaanitutkimus

Suomessa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja onkin tutkittu yllättävän vähän, vaikka yleinen kiinnostus aiheeseen on ollut ja on edelleen laajaa(9). Maassamme harjoitettu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä tutkimus on myös ollut yllättävän yksipuolista. Suomalaiset tutkijat ovat tarkastelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen uskontoja ja kulttuureita varsin vähän, vaikka Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksella nimenomaan uskonnon- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta onkin pitkät perinteet(10). Tämä on merkillistä siinäkin suhteessa, että suomalaisilla on kuitenkin ollut kauan kontakteja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin aina Uuden Ruotsin ajoista lähtien, ja Suomessa on myös merkittäviä etnografisia kokoelmia Pohjois-Amerikasta. Varsinaisesti ensimmäinen suomalaisten tutkijoiden kirjoittama kirja Pohjois-Amerikan intiaaneista kulttuurintutkimuksen näkökulmasta ja erityisesti intiaaniuskonnoista on Riku Hämäläisen toimittama Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot. Kirjoituksia perinteistä, muutoksesta ja jatkuvuudesta(11).


Pehr (Pietari) Kalm (1716-1779) matkusti 1700-luvun puolivälissä Pohjois-Amerikan koillisiin metsäalueisiin tutustumaan alueen kasvillisuuteen ja tutkimaan, voisiko joitakin kasveja alkaa kasvattaa myös täällä, mutta hän kiinnostui myös paikallisista asukkaista. Päiväkirjoihin perustuvassa matkakirjassaan hän kuvaa silloin tällöin lyhyesti myös paikallisten intiaanien tapoja, ruokia, vaatetusta, työkaluja ja aseita. Kalm ehti julkaista matkakirjastaan En Resa til Norra America kolme osaa(12). Hän sai valmiiksi neljännen osan käsikirjoituksen ja viidennessä osassa hänen oli tarkoitus kuvata irokeesien maata. Valitettavasti kaikki käsikirjoitukset tuhoutuivat Turun palossa ja myös hänen päiväkirjansa ovat kadoksissa(13). Matkatessaan Pohjois-Amerikan itäosissa Kalm seurueineen käytti kanootteja. Kalm myös seurasi tuohi- ja jalavankuorikanoottien valmistusta ja kirjoitti valmistamisesta kuvauksen matkakirjaansa. Palattuaan kotimaahansa Kalm toimi Turun akatemiassa professorina ja ensimmäinen hänen johdollaan julkaistu maisterinväitöskirja käsitteli juuri pohjoisamerikkalaisia tuohikanootteja, tai tuohiveneitä, kuten Anders Chydenius (1729-1803) niitä työssään nimittää. Chydeniuksen työ Americanska näfwerbÃ¥tar perustuu Kalmin kokemuksiin ja siinä pohdittiin, voitaisiinko vastaavanlaisia veneitä alkaa valmistaa myös Ruotsissa ja Suomessa(14).

1800-luvun alussa monet suomalaiset merimiehet, käsityöläiset ja virkamiehet työskentelivät Venäjän Alaskassa(15) ja olivat myös tekemisissä alkuperäisasukkaiden kanssa. Kontaktit kuitenkin liittyivät ensisijaisesti kaupankäyntiin, ja alkuperäiskulttuureiden tutkiminen jäi lähinnä etnografisen esineistön keräämiseksi luonnontieteellisten kokoelmien ohessa. Alaskan kenraalikuvernöörinä toiminut Arvid Adolf Etholén lähetti etnografisia kokoelmia Turun akatemian museoon jo 1820-luvulla, mutta ne tuhoutuivat Turun palossa 1827. Etholén ja muut hankkivat kuitenkin lisää esineistöä, ja ne muodostavat nykyään Kulttuurien museossa sijaitsevan merkittävän kokoelman, joka tunnetaan Etholénin Alaska-kokoelmana.(16)

Vuonna 1891 Gustaf Nordenskiöld tutki muutaman kesän ajan Coloradossa Mesa Verden kanjonissa anasazien muinaisia asumuksia. Harrastelija-arkeologi Nordenskiöld suoritti ryhmänsä kanssa kaivauksia ja kaivoi yli kuusisataa esinettä ja otti yli kaksisataa valokuvaa alueen raunioista. Palattuaan Tukholmaan(17) Nordenskiöld kirjoitti kaivaustensa perusteella tutkimuksen Mesa Verden raunioista. Teos The Cliff Dwellers of the Mesa Verde, Southwestern Colorado. Their Pottery and Implements julkaistiin vuonna 1893, ja siitä on tullut klassikko Yhdysvaltojen lounaisosien intiaanien esihistorian tutkimuksen piirissä. Sittemmin Nordenskiöldin kunniaksi on pystytetty pysyvä näyttelykin Mesa Verden kansallispuistoon. Suomalainen keräilijä ja mesenaatti Herman Fritiof Antell osti samana vuonna kokoelman Nordenskiöldiltä ja testamenttasi sen Suomen kansalle. Kulttuurien museossa sijaitseva kokoelma kuuluu museon tärkeimpiin ulkoeurooppalaisiin kokoelmiin.(18)

Näitä kansainvälisestikin merkittäviä kokoelmia ei juurikaan ole hyödynnetty suomalaisessa intiaanitutkimuksessa, mutta Yrjö Hirn tutki pueblo-intiaanien taidetta ja julkaisi aiheesta kuvauksen Skildringar ur pueblofolkens konstlif juuri Nordenskiöldin tutkimusten ja kaivauksilta tuodun kokoelman pohjalta(19). Intiaanikulttuureita on toki tarkasteltu museonäyttelyiden yhteydessä julkaistuissa näyttely- ja kokoelmajulkaisuissa, mutta vain pintapuolisesti. Näissä yhteyksissä ei ole juurikaan analysoitu niitä kulttuureita, joita esineet edustavat. Tarkoituksena on ollut lähinnä antaa kulttuurinen viitekehys kokoelmien esineille.(20) Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että näyttelyiden ja julkaisujen tarkoituksena on lähinnä ollut esitellä itse kokoelmia, ei niitä kulttuureita, mistä esineet ovat peräisin.

Suomessa on kuitenkin järjestetty myös sellaisia näyttelyitä, joiden lähtökohtana on ollut nimenomaan esitellä intiaanikulttuureita esillä olleiden esineiden ollessa vain havainnollistavana välineistönä, ei varsinaisena motiivina näyttelyn järjestämiselle(21). Näistä kahden yhteydessä on ilmestynyt myös julkaisut, joissa tarkastellaan nimenomaan intiaanien kulttuureita ja uskontoja(22). Näistäkin vain myöhemmässä, kylpykulttuuria käsittelevässä kirjassa on analyyttisempi ote intiaanikulttuureihin ja erityisesti intiaaniuskontoihin.

Suomalaisia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja käsitteleviä kirjoja ovat hallinneet yleisesitykset intiaanien historiasta. Näistä ensimmäisenä ilmestyi sata vuotta sitten vuonna 1894. Kyseessä on Aleksandra Gripenbergin Punainen kansa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran sarjassa Maantieteellisiä kuvaelmia. Tämä “kertomuksia intiaaneista nuorisolle ja kansalle” sisältävä teos kertoo pääasiassa historiallisista tapahtumista, mutta siinä esitellään myös lyhyesti intiaanien kulttuuria ja uskontoa kappaleessa “Intiaanein muinaistaruja, jumaluusoppia ja tapoja”. Viimeisessä kappaleessa esitellään myös intiaanien (sen hetkistä) nykypäivää silloisen näkemyksen valossa. “Yleiseen on huomattu että alkuperäiset, willit intiaaniheimot kulkevat werrattain nopeata häwiötä kohden. Intiaanilla ei ole muuta neuwoa kuin joko kuolla tahi naimisen kautta hitaasti sulautua anglosaksiseen wäestöön. Jos hän taipuu tähän ja jos hän ottaa noudattaakseen siwistyneen elämän tapoja ja waatimuksia, woi hänellä olla tulewaisuus – ei kuitenkaan itsenäisenä rotuna, waan häwiämällä walkoiseen rotuun” kirjoittaa Gripenberg.(23) Tämä käsitys on kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana osoittautunut virheelliseksi(24).

Neljä vuosikymmentä Punaisen kansan jälkeen Eirik Hornborg julkaisi ruotsinkielisen teoksen Indianer. En folkstams kamp och undergÃ¥ng. Tässä intiaanien “taistelua ja tuhoa” esittelevässä kirjassaan hän luo yleiskatsauksen intiaanien kulttuuriin ja historiaan eri teemojen kautta. Jälkikirjoituksessaan Hornborg käsittelee myös romaanien intiaanikuvaa ja sen suhdetta todellisuuteen.(25) Tapio Hiisivaaran Intiaanit tulevat vuodelta 1950 on kuitenkin ensimmäinen laajemmin tunnettu yleisesitys keskittyen nimenomaan intiaanien historiaan euroamerikkalaisten ja intiaanien kohtaamisen kautta, joskin myös kulttuureita esitellään lyhyesti. Aikaisempien kirjojen tapaan ote on ensisijaisesti historiallinen.(26)

Vuonna 1986 Markku Henriksson julkaisi tunnetuksi tulleen yleisteoksen Alkuperäiset amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia.(27) Aikaisemmin julkaistuista teoksista poiketen siitä on ilmeisen tietoisesti karsittu pois intiaanien kulttuureiden ja uskontojen tarkastelua ja pysytelty johdonmukaisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiassa niiltä osin kuin se liittyy Amerikan Yhdysvaltojen syntyyn ja historiaan. Tämän johdosta se on keskittynyt nimenomaan eurooppalaisten ja euroamerikkalaisten ekspansioon ja sen vaikutuksiin alkuperäiskansoihin. Reino Keron samana vuonna ilmestynyt Intiaanien Amerikka puolestaan esittelee Hornborgin ja Hiisivaaran teosten tavoin intiaanien kulttuuria ja historiaa tiettyjen teemojen kautta. Kero tosin käsittelee suurimmalta osalta Etelä- ja Keski-Amerikan alkuperäiskansoja Pohjois-Amerikan osuuden jäädessä noin kolmasosaan kirjasta.(28) Alkuperäiskansojen ja euroamerikkalaisten kohtaamisten kautta tarkastelevalla linjallaan Henriksson on jatkanut vuosikymmen myöhemmin ilmestyneessä kirjassaan Toinen aalto. Eurooppalaiset rosvo- ja löytöretket Amerikoissa(29).

Historiantutkimuksen valtavirrasta poikkeavana erottuu lounaisen Yhdysvaltojen muinaiskulttuureita harrastuksenaan tutkineiden Christian Lindholmin ja Christopher Forsmanin teos Sydvästern. Förhistoriska indiankulturer. Kirjoittajat tarkastelevat kirjassa nimenomaan lounaisen alueen intiaanien kulttuureita yksinkertaisesti jo siksi, että esihistoriaa lähestytään nimenomaan eri kulttuureiksi nimitettyjen ajanjaksojen kautta.(30)

Suomalaiset kirjat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista ovat siis olleet historiapainotteisia lukuun ottamatta eräitä yksittäisiä tutkimuksia(31) tai erityisesti lapsille suunnattuja kirjoja(32). Tästä merkittävänä poikkeuksena on Pentti Virrankosken teos Pohjois-Amerikan intiaanit. Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia vuodelta 1977 ja lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin julkaistu uudistettu ja hieman laajennettu laitos Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. Vaikka tässä käsikirjaksi tarkoitetussa teoksessa pääpaino on edelleen historian näkökulmassa, on siinä kuitenkin tarkasteltu eri alueiden kansoja kulttuurin kautta. Kronologisen, historiallisia tapahtumia esittelevän otteen sijasta näkökulma on intiaanikulttuureiden ja -kansojen monimuotoisuudessa. Virrankosken pyrkimyksenä onkin kulttuurin ymmärtämisen kautta ymmärtää sitä, miksi intiaanit toimivat historian kuluessa siten kuin toimivat.(33)

Amerikkalainen antropologi Raymond DeMallie on todennut, että jokainen yritys ymmärtää intiaanien historiaa pitää itse asiassa aloittaa ymmärtämällä heidän kulttuuriaan. Jotta ymmärtäisimme historiaa siten kuin se todellisuudessa on tapahtunut, on meidän ymmärrettävä historian toimijoiden näkökulmat – siis juuri niiden ihmisten näkökulmat, jotka historiaa ovat tehneet.(34) Jotta voisimme tutkia Amerikan alkuperäiskansojen historiaa meidän tulee siis tuntea myös heidän kulttuureitaan ja maailmankuvaansa. Tämän puolestaan mahdollistaa intiaanien kulttuureiden tutkiminen juuri kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen näkökulmasta.

Intiaanit eivät ole olleet passiivisia osallisia ja sivusta seuraajia historiallisissa tapahtumissa, vaan he ovat vaikuttaneet historian kulkuun omalla aktiivisella toiminnallaan. Tämä toiminta motiiveineen ja muotoineen on perustunut heidän omaan kulttuuri- ja uskontoperinteeseensä. He ovat tulkinneet asioita omasta kulttuurisesta viitekehyksestään ja myös tehneet johtopäätöksensä sen pohjalta. Tämän pohjalta tarkasteltuna intiaanien historian tutkiminen saa uusia ulottuvuuksia ja auttaa ymmärtämään intiaanien historiaa paremmin. Aivan viime vuosina myös suomalainen intiaanitutkimus(35) on enenevässä määrin pyrkinyt ymmärtämään intiaaneja heidän omista lähtökohdistaan ja historian tapahtumia heidän näkökulmistaan.(36)

Suomalaisissa yliopistoissa on valmistunut Amerikan alkuperäiskansoista monia seminaaritöitä, pro graduja ja lisensiaatintutkielmia eri oppiaineisiin, mutta niistä ei ole tehty kattavaa kartoitusta. Chydeniuksen maisterinväitöksen jälkeen ensimmäinen intiaaneihin liittyvä akateeminen väitöskirja Suomessa on vasta vuonna 1988 ilmestynyt Markku Henrikssonin poliittisen historian tutkimus Yhdysvaltain intiaanilainsäädännöstä The Indian on Capitol Hill. Indian Legislation and the United States Congress, 1862-1907(37). Seuraava väitöskirja ilmestyi yksitoista vuotta myöhemmin, kun Riitta Laitinen väitteli kulttuurihistoriassa navajoiden paikkaidentiteetistä otsikolla Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800-1930(38). Tämän jälkeen väitöskirjoja on alkanut ilmestyä tiiviimmin. Vuonna 2001 Rainer Smedman väitteli teoksella Sotureista ja metsästäjistä maanviljelijöitä. Oglalat valkoisen miehen tiellä (1868-1887) lakotojen historiasta keskittyen lakotojen 1800-luvun lopun tilanteeseen, jolloin amerikkalainen yhteiskunta yritti kasvattaa heistä “oikeita” kansalaisia(39). Samana vuonna valmistui Pekka Hämäläisen palkittu väitöskirja The Comanche Empire. A Study of Indigenous Power, 1700-1875 comancheista ja heidän eteläisillä tasangoilla saavuttamansa valta-aseman perusteista(40). Viimeisin on Rani Anderssonin tutkimus. Wanági Wachípi ki. The Ghost Dance Among the Lakota Indians in 1890. A Multidimensional Interpretation lakotojen henkitanssista, jossa hän tarkastelee paitsi itse uskonnollista liikettä myös niitä seikkoja, jotka johtivat lopulta traagisiin tapahtumiin Wounded Kneessa(40). Tähän mennessä valmistuneet väitöskirjatutkimuksetkin ovat siis lähinnä historiantutkimuksen piiristä, joskin viimeisimmissä niistä on laajennettu näkökulmaa juuri etnohistorian mutta myös kulttuurin- ja uskonnontutkimuksen suuntaan. Tämä on merkittävä suunnanmuutos ja osoittaa myös halua ymmärtää alkuperäiskansojen toimintaa ja sen motiiveja heidän omista lähtökohdistaan. Tämä edellyttää juuri kulttuurin- ja uskonnontutkimuksellista otetta. Lisää väitöskirjoja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista on tulossa lähivuosina eri tieteenalojen piiristä, mm. kirjallisuudentutkimuksesta, antropologiasta ja uskontotieteestä.

Myös suomeksi

Vuoden 2003 tammikuussa Tieteen päivillä vuoden professoriksi valittu Simo Knuuttila totesi, että “kaikki mitä kirjoitetaan suomeksi on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa”. Hän myös korosti, että eri alojen terminologiaa on tärkeä luoda myös suomeksi. Näin erityisesti maailmalla syntyvien uusien ajatusvirtausten ja tutkimussuuntauksien kohdalla, mutta myös sellaisten “vanhojen” alojen kohdalla, joista on kirjoitettu vähän suomeksi.

Suomalainen intiaanikirjallisuus on suhteellisen vähäistä, ja suomalaisen intiaanitutkimuksen historia on varsin nuorta. Tämä näkyy mm. juuri terminologian kirjavuudessa. Esimerkiksi intiaanikansojen nimien käytössä esiintyy usein varsin erilaisia muotoja. Emilia Hämäläinen on tarkastellut apache-sanan erilaisista kirjoitusasuista vuosina 1894-2000 ilmestyneissä julkaisuissa alkaen Gripenbergin teoksesta Punainen kansa ja päätyen erääseen aikakausilehteen. Esitetyn taulukon 25 julkaisusta löytyy kaikkiaan yksitoista erilaista kirjoitusasua kyseisen kansan nimestä.(42) Edes tutkijayhteisön parissa ei vielä ole syntynyt konventionaalisia muotoja. Toinen ongelma-alue on henkilönimet ja erityisesti se, pitäisikö ne suomentaa vai ei. Tämän kirjan yhteydessä ei ole yritetty lopullisesti ratkaista näitä ongelmia, mutta eräitä periaatteita on noudatettu. Kansojen nimet on pidetty pääasiallisesti muodoissa, jotka noudattavat lähinnä kansainvälisiä muotoja. Merkittävimpänä poikkeuksena on irokeesi, jonka voidaan katsoa jo olevan täysin vakiintunut suomen kieleen. Henkilöiden nimet on kirjoitettu (käytännössä englanninkielisessä) lähdekirjallisuudessa esiintyvien muotojen mukaisesti. Jos kirjoittaja on halunnut tuoda nimen suomenkielisen merkityksen esille, on nimi suomennettu sen esiintyessä ensimmäisen kerran.

Sama ongelma ilmenee myös eri käsitteiden suomentamisessa. Intiaaniuskontojen kohdalla eräs keskeisimpiä käsitteitä on supranormaali voima, joka ilmenee niin henkilöiden, eläinten, esineiden kuin luonnonilmiöidenkin kautta. Kansainvälisessä kirjallisuudessa tästä käytetään nimitystä medicine. Nimitys juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin ranskalaiset jesuiitat liittivät termin alun perin parantamiseen ja parantajien apuna toimivaan yliluonnolliseen voimaan(43). Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy medicine-käsitettä vastaava, esineissä ja asioissa salaperäisellä tavalla vaikuttava sisäinen voima, väki(44). Väki-termin käyttö saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannusta, ja etenkin pyrittäessä säilyttämään kulttuurihistoriallinen linkki kansainvälisen termin alkuperään ei suomalaiskansallisen termin käytölle löydy perusteita. Termin suomentaminen lääkkeeksi on puolestaan harhaanjohtavaa sanan viitatessa lähinnä kliinisesti käytettävään aineeseen tai aineyhdistelmään, kun alkuperäiseen termiin liittyy keskeisesti uskonnollisia arvoja. Tämän takia kirjassa käytetään medicine-käsitteestä suomenkielistä termiä rohto, joka liittyy parantamiseen mutta johon on myös suomalaisessa kansanperinteessä liitetty uskomuksia.

Medicine-käsitteeseen liittyy läheisesti uskonnollinen spesialisti, josta käytetään nimitystä medicine man (myös medicine woman). Tällä tarkoitetaan henkilöä, joka toimii yhteisönsä hyväksi esimerkiksi parantajana, ennustajana tai rituaalien johtajana, ja jonka asema perustuu sekä perinteen tuntemiseen että läheiseen kanssakäymiseen supranormaalien voimien ja henkien kanssa. Kirjallisuudessa käsitettä medicine man ja evenkien kielestä johdettua käsitettä shamaani käytetään usein harhaanjohtavasti synonyymeina. Kuten Ã…ke Hultkrantz on osoittanut, näiden käsitteiden välille on kuitenkin tehtävä ero. Joskus medicine man on shamaani sanan varsinaisessa merkityksessä ja joskus “viisas mies”.(45) Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen parissa medicine man (medicine woman) tarkoittaa pääsääntöisesti henkilöä, jolla on voimakas rohto ja joka käyttää sitä kansansa hyvinvoinnin edistämiseksi. Suomalaisessa kansanperinteessä tällaista yhteisönsä hyväksi toimivaa viisasta perinteen erikoistuntijaa nimitetään tietäjäksi (“hän joka tietä䔝)(46). Intiaanien medicine man on varsin hyvin rinnastettavissa suomalaisessa yhteisössä toimineeseen tietäjään, ja siksi tätä termiä käytetään myös tässä kirjassa niistä intiaanien viisaista, joilla on tietoa. Tietäjä on eräänlainen yleistermi, jonka alla toimii erilaisia spesialisteja kuten juuri shamaaneja. Kaikki tietäjät eivät ole shamaaneja mutta kaikki shamaanit ovat tietäjiä.(47)

Termien käännöksiä pohdittaessa on erityisen tärkeää tuntea sekä niiden funktio alkuperäisessä kulttuurikontekstissaan että alkukielinen merkitys. Esimerkiksi lakotojen kertomusperinteessä esiintyy myyttinen hahmo, joka toimii välittäjänä ihmisen ja “suuren pyhän”, Wakan Tankan välillä. Tuo hahmo tunnetaan nimillä Wohpe ja Ptesanwin. Englanninkielisessä kirjallisuudessa kyseisestä hahmosta käytetään usein nimitystä White Buffalo Calf Woman tai White Buffalo Calf Maiden. Näin se kääntyisi suomeksi termillä Valkoinen Biisoni Vasikka Nainen tai Valkoinen Biisoni Vasikka Neito. Tarkasteltaessa lakotankielisiä sanoja voidaan kuitenkin todeta, että nimitys Wohpe viittaa johonkin joka putoaa taivaalta (meteori, tms). Näin siinä voidaan todeta yhteys “taivaalliseen”. Tarkka käännös termistä Ptesanwin on puolestaan Valkoinen Biisoni Lehmä Nainen. Tällöin paras suomennos ehkä olisi Valkoinen Biisoni Nainen, sillä feminiini sukupuoli tulee esiin jo sanassa nainen, joten sanaa lehmä ei välttämättä tarvitse enää erikseen mainita. Lehmä saattaa myös antaa hieman negatiivisen vaikutelman, mikä on saattanut myös olla syynä siihen, että englanniksi sana calf (vasikkka) on syrjäytänyt käännöksessä sanan cow (lehmä). Vasikka myös viittaa viattomuuteen ja puhtauteen helpommin kuin lehmä. Englanninkieliseen käännökseen pesiytynyt sana maiden (neito) taas johtuu siitä, että Valkoinen Biisoni Nainen yhdistetään nykyisin usein Neitsyt Mariaan. Neito viittaa helpommin puhtauteen kuin nainen. Lakotankielisen nimen oikea englanninkielinen käännös olisi siis White Buffalo Cow Woman ja siitä suomenkielinen vastine Valkoinen Biisoni (Lehmä) Nainen.(48)

Joissakin tapauksissa hämmennystä voivat aiheuttaa myös yhden termin erilaiset kirjoitusasut. Tästä esimerkkinä mainittakoon termi tipi. Termi tulee lakotan kielen sanasta thipi, ja se tarkoittaa sananmukaisesti “he asuvat”, mutta sanalla tarkoitetaan kotia yleensä. Vaikka termi on lakotan kieltä, se on yleistynyt tarkoittamaan kaikilla ns. tasankointiaaneilla käytössä ollutta telttatyyppiä. Lakotan sanassa paino on ensimmäisen tavun i-kirjaimella, ja siksi kirjoitusmuoto tipi vastaa paremmin alkuperäistä sanaa kuin usein suomessa käytetty muoto “tiipii”.

Jatkossakin tuotettaessa suomenkielistä intiaanitutkimusta olisi suotavaa paneutua nimien ja terminologian ongelmiin. Vain suomenkielisen intiaanitutkimuksen kautta on mahdollista luoda yleisiä käytäntöjä nimien ja termien käytölle. Emilia Hämäläinen onkin todennut, että erityisesti tutkijat joutuvat ponnistelemaan näiden ongelmien kanssa, sillä juuri heidän valintansa vaikuttavat siihen mitkä nimitykset vakiintuvat suomen kielessä myös yleiseen käyttöön(49). Valinnat täytyy toki pohtia tarkkaan ja myös perustella ne, jotta muilla on mahdollisuus tarkastella tehtyjä valintoja ja heidän myös olisi helpompi hyväksyä ne. Olisi varsin toivottavaa, että suomalaiseen intiaanitutkimukseenkin vakiintuisi tietty perussanasto, jolloin voitaisiin käyttää samoja termejä eikä sekaannuksen vaaraa pääsisi syntymään.

Kirjallisuus

Andersson, Rani-Henrik 2003. Wanági Wachípi ki. The Ghost Dance Among the Lakota Indians in 1890. A Multidimensional Interpretation. Acta Universitatis Tamperensis 939. Tampere: Tampereen yliopisto.

Brunius, Staffan 1990. North American Indian Collections at the Folkens Museum-Etnografiska, Stockholm. European Review of Native American Studies 4(1), 29-34.

Chydenius, Anders 1753. Americanska näfwerbÃ¥tar. Ã…bo: Jacob Merckell.

Chydenius, Anders 1998. Americanska näfwerbÃ¥tar. Amerikkalaiset tuohiveneet. [?]: Tulle Törmä.

DeMallie, Raymond J. 1993. “These Have No Ears”: Narrative and the Ethnohistorical Method. Ethnohistory 40(4), 151-538.

Gripenberg, Aleksandra 1894. Punainen kansa. Kertomuksia intiaaneista. Maantieteellisiä kuwaelmia XVIII. Helsinki: Kansanwalistus-seura.

Haapaniemi, Leena (toim.) 1992. Ompelijatyttö ja tähtiveljet. Tasankointiaanien satuja ja kulttuuria. Taikaratsutapahtuma I. Helsinki: Suomen YK-liitto ry.

Hankaniemi, Simo & Riku Hämäläinen 1992. Karhumiehiä, nuolia ja biisoneita. Piirteitä tasankointiaanien metsästyskulttuurista. Riihimäki: Suomen Metsästysmuseo.

Henriksson, Markku 1986. Alkuperäiset amerikkalaiset. Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus.

Henriksson, Markku 1988. The Indian on Capitol Hill. Indian Legislation and the United States Congress, 1862-1907. Helsinki: Finnish Historical Society.

Henriksson, Markku 1997. Toinen aalto. Eurooppalaiset rosvo- ja löytöretket Amerikoissa. Helsinki: Gaudeamus.

Hiisivaara, Tapio 1950. Intiaanit tulevat. Porvoo: Werner Södeström Osakeyhtiö.

Hiltunen, Juha 1991. Päällikkö Seattle, hänen aikansa ja puheensa. Aitouskysymysten kriittistä tarkastelua. Naantali: Juha Hiltunen.

Hirn, Yrjö 1898. Skildringar ur pueblofolkens konstlif. Helsingfors: Helsingfors centraltryckeri.

Hornborg, Eirik 1936. Indianer. En folkstams kamp och undergÃ¥ng. Helsingfors: Söderström & C:o förlagsaktiebolag.

Hultkrantz, Åke 1965. Type of Religion in the Arctic Hunting Cultures. A Religio-Ecological Approach. Teoksessa Harald Hvarfner (toim.), Hunting and Fishing (Luleå: Norrbottens Museum), 265-318.

Hultkrantz, Ã…ke 1979. Ecology of Religion: Its Scope and Methodology. Teoksessa Lauri Honko (toim.), Science of Religion. Studies in Methodology (The Hague: Mouton Publishers), 221-236.

Hultkrantz, Ã…ke 1980 [1979]. The Religions of the American Indians. Berkeley: University of California Press.

Hultkrantz, Ã…ke 1982. Religion and Experience of Nature among North American Hunting Indians. Teoksessa Ã…ke Hultkrantz & Ørnult Vorren (toim.), The Hunters. Their Culture and Way of Life (Tromsø: Universitetsforlaget), 163-186.

Hultkrantz, Ã…ke 1987. Native Religions of North America. The Power of Visions and Fertility. San Francisco: Harper.

Hultkrantz, Ã…ke 1992. Shamanic Healing and Ritual Drama. Health and Medicine in Native North American Religious Traditions. New York: Crossroad.

Hultkrantz, Ã…ke 1998. Samanismin tutkimuksen historiaa. Teoksessa (toim.), Samaanit (Tampere: Tampereen museot), 51-70.

Hämäläinen, Emilia 2000. Apachet vastaan apassit. Näkökulmia intiaanisanaston ongelmiin. KAJO” -Lehti Amerikan alkuperäiskansoista 4(2), 18-23.

Hämäläinen, Pekka 2001. The Comanche Empire. A Study of Indigenous Power, 1700-1875. Helsinki: [Pekka Hämäläinen].

Hämäläinen, Riku 1998. “We Are the Mystic Warriors of Finland.” Finnish Indianism. European Review of Native American Studies 12(1): 13-18.

Hämäläinen, Riku 2001a. Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultti. Suomen Museo 2001, 71-96.

Hämäläinen, Riku 2001b. Katsaus intiaaniharrastukseen Suomessa. KantriMania 4(2): 11-13.

Hämäläinen, Riku 2002. Mustaa ruokaa ja kaksijalkaisia. Karhukultti subarktisen alueen intiaanien ja tasankointiaanien parissa. Teoksessa Sami Lakomäki & Matti Savolainen (toim.), Kojootteja, sulkapäähineitä, uraanikaivoksia. Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksia ja kulttuureja (Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksen julkaisuja A. Kirjallisuus 11), 54-86.

Hämäläinen, Riku (toim.) 2004. Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot. Kirjoituksia perinteistä, muutoksesta ja jatkuvuudesta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura.

Intiaanien taidetta. Indianernas konst 1960. Helsinki: Oy Tilgmann Ab.

Kalm, Pehr 1753-1761. En Resa til Norra America, osat 1-3. Tukholma.

Kalm, Pehr 1991. Matka Pohjois-Amerikkaan. Toim. Anto Leikola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kankaanpää, Jarmo 1989. Kajakki: typologis-etnohistoriallinen tutkielma / The kayak: a study in typology and ethnohistory. Helsingin yliopiston kansatieteen laitoksen tutkimuksia. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Kero, Reino 1986. Intiaanien Amerikka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Krech, Shepard 1999. The Ecological Indian. Myth and History. New York: W. W. Norton & Company.

Laitinen, Riitta 1999.Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800-1930. Turku: [Riitta Laitinen].

Lakomäki, Sami & Matti Savolainen (toim.) 2002. Kojootteja, sulkapäähineitä, uraanikaivoksia. Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksia ja kulttuureja. Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksen julkaisuja A. Kirjallisuus 11.

Lehmuskallio, Pekka, Markku Lehmuskallio & Kati Kivimäki (toim.) 2000. Arctic Inua. Arktisen henki. Rauma: Lönnströmin taidemuseo.

Leikola, Anto 1990. Valistuksen vuosisadan suomalaisia maailmalla: Kalm, ForsskÃ¥l, Laxman. Teoksessa Markku Löytönen (toim.), Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), 8-23.

Leikola, Anto 1991. Saatesanat. Teoksessa Pehr Kalm, Matka Pohjois-Amerikkaan. Toim. Anto Leikola (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), 6-13.

Lindholm, Christian & Christopher Forsman 1990. Sydvästern. Förhistoriska indiankulturer. [Otalampi]: Sahlgrens.

Murdoch, Marja-Liisa 1980. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuritoiminta. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.

Nordenskiöld, Gustaf 1893. The Cliff Dwellers of the Mesa Verde, Southwstern Colorado. Their Pottery and Implements. Stockholm:

Peltonen, Pekka 1994. Heijastuksia amerikkalaisten silmissä. Intiaanitutkimuksen historiasta ja nykytilasta. Historiallinen Aikakauskirja 92(2), 129-138.

Pentikäinen, Juha (toim.) 2000. Löylyn henki. Kolmen mantereen kylvyt. Helsinki: Rakennustieto Oy.

Salomaa, Ilona 2002. Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish Scholar of Religion. The Life and Career of a Man of Science. Helsingin yliopisto. Saatavilla PDF-muodossa: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/vk/salomaa/.

Siikala, Anna-Leena 1992. Suomalainen Å¡amanismi. Mielikuvien historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Smedman, Rainer 2001. Sotureista ja metsästäjistä maanviljelijöitä. Oglalat valkoisen miehen tiellä (1868-1887). Acta Universitatis Tamperensis 803. Tampere: Tampereen yliopisto.

Steward, Julian H. 1963 [1955]. Theory of Culture Change. The Methodology of Multilinear Evolution. Urbana: University of Illinois Press.

Talvio, Tuukka 1993. H. F. Antell ja Antellin valtuuskunta. Helsinki: Museovirasto.

Varjola, Pirjo 1988. Alaska. Venäjän Amerikka – Russian America. Helsinki: Museovirasto.

Varjola, Pirjo 1990. The Etholén Collection. The ethnographic Alaskan collection of Adolf Etholén and his contemporaries in the National Museum of Finland. Helsinki: National Board of Antiquities.

Varjola, Pirjo 1992. Gustaf Nordenskiöld. Mesa Verde 1891. Helsinki: Museovirasto.

Varjola, Pirjo & Simo Hankaniemi 1995. Taku Wakan. Ernest Ericksonin kokoelma Pohjois-Amerikan intiaanien taidetta Suomen kansallismuseossa. Helsinki: Museovirasto.

Virrankoski, Pentti 1977. Pohjois-Amerikan intiaanit. Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.

Virrankoski, Pentti 1994. Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vuorela, Toivo 1981 [1979]. Kansanperinteen sanakirja. Porvoo: Werner Södeström Osakeyhtiö.

Yhdistys

C.O.W.S. r.y.:n toiminta on jaettu eri osa-alueisiin, joissa kussakin keskitytään erilaiseen toimintaan. Esimerkiksi Cowboy-ammuntaa harrastavat toimivat CAS-jaostossa; mustaruutiaseista, vanhasta lännestä, intiaaneista ym. kiinnostuneet Buckskinners-jaostossa tai Elävä Historia -jaostossa. Pikavetojaoston toiminta keskittyy pikavetoon liittyviin aseiden ja asekoteloiden virityksiin.

Jaostojen toiminta on vaihtevevaa, ja jaostot vahvistetaan vuosittain. Aiemmin toimineista jaoksista naisjaosto on nimensä mukaisesti naisten oma pelikenttä. Siellä ollaan oltu aktiivisia mm. vanhan ajan pukuihin ja niiden valmistukseen liittyvissä asioissa, mikä ei tarkoita sitä etteikö siihen toimintaan osallistuisi miehiäkin. Kunnon vanhan ajan mountain man teki sentään peurannahka asunsa itse! East District on ollut erittäin aktiivisen itäisen Suomen oma osasto.