The Story of WildCat Annie
Anneliese syntyi vuonna 1840 Saksassa, Berliinin liepeillä. Hänen vanhempansa olivat tiukan uskonnollisia. Isä julisti Jumalan sanaa minkä ehti ja hallitisi koko perhettä rautaisella kouralla. Tuon rautakouran jäljet olivat usein nähtävissäkin, mikäli naisväen leukaan asti ylettyvät kaulukset joskus sattuivat lipsahtamaan hieman sivuun pyykin ripustamisen tai muun toimituksen yhteydessä. Rautakoura oli pitkä, komea mies, tummatukkainen ja viiksekäs. Kun hän puhui, ääni jyrisi kuin ukkonen.
Gerda-äiti oli aikoinaan ollut pitkä, komea nainen. Elämä nyrkin ja hellan välissä oli kuitenkin painanut hänen uljaan ryhtinsä kumaraan, eikä siinä auttanut edes tiukalle nyöritetty korsetti. Uhkea vartalo oli muuttanut vähitellen muotoaan kulmikkaaksi ja luisevaksi, ja kasvoilla oli alituisesti kärsivä ja nöyrä ilme.
Anneliese oli kahdeksanvuotias, kun hän alkoi käsittää, ettei ehkä elänyt aivan samanlaista elämää kuin muut ikäisensä. Hän ei käynyt koulua, koska Rautakoura oli sitä mieltä, ettei tyttölasten ollut tarpeen opiskella muuta kuin kotitöitä ja miesten palvelemista. Anneliese oli kuitenkin salaa tutustunut tyttöön nimeltä Sofia, joka asui puolen kilometrin päässä
pienellä maatilalla. Rautakouran ollessa pois kotoa Anneliese pääsi pujahtamaan Sofian luokse. Siellä hän kohtasi täysin toisenlaisen maailman kuin missä itse eli. Sofian äiti oli aina iloinen, isä hyväntuulinen ja perhettään kohtaan hellä ja ystävällinen. Sofia oli saman arvoinen kuin kaksi vanhempaa veljeään, mikä suuresti ihmetytti Annelieseä, joka eli ikään kuin isoveljensä Karlin varjossa.
Anneliesestä kasvoi pitkä nainen, mikä oli Rautakouran mielestä suuri synti, vaikka hän oli itsekin mennyt naimisiin pitkän naisen kanssa. Rautakoura rankaisi Annelieseä tämän ulkonäöstä ja lukuhalusta pakottamalla tytön yksitoikkoiseen raadantaan, johon sisältyi pelkkää taloustyötä ja Gerdan halvaantuneen äidin hoitamista vuorokauden ympäri. Lisäksi Anneliesen oli joka sunnuntaiaamu luettava tunti Raamatusta jotakin tiettyä pätkää, jonka Rautakoura sitten häneltä kuulusteli. Yleensä nuo pätkät käsittelivät syntisten naisten elämää. Kuulustellessaan sisältöjä Rautakoura piti aina toisessa kädessään ratsupiiskaa, jonka päätä hän jatkuvasti naputti toista kämmentään vasten. Knap, knap, knap….
Mutta Rautakoura ei tiennyt, että Anneliese oli Sofian ja vuosien varrella muidenkin tyttöjen kanssa tutustunut toisenlaiseen elämään. Siihen, jollaista muut elivät. Tytöt olivat kertoneen hänelle koulussa oppimiaan asioita, ja Anneliese oli tyydyttänyt oppimishaluaan kirjojen avulla, joita hän salakuljetti hameidensa alla ja luki öisin kynttilän valossa. Niinpä hänen tietomääränsä oli melkoinen.
Sitä mukaa kuin Anneliesen tietomäärä kasvoi, kasvoi myös hänen halunsa päästä pois kodin masentavasta ilmapiiristä ja Rautakouran tyrannian alta. Hän näki silmissään vapauden, jonka saavuttaakseen hänen olisi tehtävä erittäin uskalias ratkaisu: Hän lähtisi Amerikkaan.
Anneliesen salaiset ystävät tiesivät tytön tilanteen ja auttoivat häntä. He ottivat selvää Amerikkaan menevistä laivoista ja järjestivät Anneliesen erääseen niistä keittiötytöksi. Kokki suhtautui ensin epäilevästi 16-vuotiaaseen laihaan tytönhuiskaleeseen, mutta nähtyään tämän ahkeruuden ja sitkeyden hän muutti suhtautumistaan, ja näistä kahdesta tuli hyvät ystävykset. Niin Anneliesen matka Amerikkaan sujui rattoisasti, ja muutaman kuukauden merimatkan jälkeen hän astui laivasta uuteen elämäänsä.
Laivan kokilla oli eräässä pikkukaupungissa täti, joka oli lievästi invalidi ja tarvitsi kotiapulaista, ja niinpä Anneliese matkusti paikan päälle postivaunuilla ja sai asunnon ja paikan rouvan luota. Olihan hänellä kokemusta vanhuksen hoidosta. Anneliese viihtyi leskirouvan luona hyvin. Hänellä oli mukava pieni huone, rouva kohteli häntä ystävällisesti ja maksoi hiukan palkkaakin, ja Annelieselle jäi aikaa myös tutustua kaupunkielämän moniin puoliin. Hän alkoi kiinnittää huomiota vaatetukseensa, joka oli suoraan sanoen ankeata, ja koska hänellä oli nyt oma palkka,hän saattoi ostaa kauniita vaatteita ja kohentaa olemustaan muutenkin. Rouvan avustuksella hän opetteli kampaamaan hiuksensakin kauniisti ainaisen nutturan asemesta. Anneliese alkoi näyttää nuorelta naiselta ja tunsikin itsensä sellaiseksi. Kotiväelle hän ei uhrannut ajatustakaan.
Kaupunki oli pieni, ja pian sen asukkaat olivat tulleet tutuiksi
Annelieselle. Kaikki oli oikein mukavasti, kunnes neljä vuotta rouvaa hoidettuaan Anneliese löysi tämän eräänä aamuna kuolleena. Pian ilmestyi jostakin liuta sukulaisia, jotka eivät olleet piitanneet rouvasta tuon taivaallista tämän eläessä, mutta joita nyt kovasti kiinnosti yhtäkkiä päästä “saaliinjaolle”. Rouva oli nimittäin ollut melkoisen varakas.
Sukulaiset ilmoittivat Annelieselle, ettei hänellä ollut enää mitään
tekemistä rouvan talossa ja hyvästi. Anneliese nosti ryhtinsä, sanoi “hyvästi” ja laukkunsa pakattuaan otti mukaansa vielä muutaman kirjan, joita sukulaiset olivat nakanneet roskan sekaan. Anneliese taivalsi katua pitkin ja mietti, mihin menisi. Ulos jääminen koko yöksi jupuneiden cowboyden sekaan ei houkutellut.
Silloin kirmasi nurkan takaa paikallinen saluunanpitäjä, lyhyt
hammasharjaviiksinen mies, oikein mukava ja kohtelias. Hän kysyi, josko Anneliese haluaisi tulla saluunaan töihin. Tyttö kauhistui, eihän hän nyt sellaista! Mutta viiksiniekka selitti, ettei toki palvelupuolelle, vaan astianpesijäksi ja keittiötytöksi, hänen saluunassaan kun tarjottiin kunnon ruokaa ja kokki kaipasi apulaista. Miekkonen oli kuullut Anneliesen tukalasta tilanteesta. Hän vastaisi henkilökohtaisesti siitä, ettei Anneliesen siveys olisi vaarassa. Eipä ollut parempaakaan tarjolla, joten tyttö suostui. Huoneen hän sai saluunan yläkerrasta muiden samanlaisten huoneiden vierestä, eikä se ollut paras mahdollinen paikka nukkua, kun huonosti eristetyt seinät antoivat selvää kuvaa naapurihuoneiden tapahtumista. Anneliesellä itsellään ei ollut kokemusta moisesta, mutta toki hän oli kirjojensa ja ystäviensä ansiosta tietoinen yhdestä ja toisesta vaietusta asiasta.
Anneliese työskenteli kiukkuisen kokin apuna saluunassa, kunnes syttyi sisällissota. Siinä vaiheessa häntä oli alettu nimittää Annieksi, ja Anniena hän saluunasta lähti työskentelemään hoitajana sotilassairaalassa. Siellä työ oli raskasta, eikä levosta välttämättä ollut tietoakaan päiväkausiin. Anniesta tuli entistä sitkeämpi puurtaja. Hän ei kuitenkaan valittanut kertaakaan eikä tuskastunut potilaisiin, joilla oli toinen toistaan pahempia vammoja ja tuskia. Toisinaan kiireettömällä hetkellä hän jopa saattoi istahtaa jonkun sotilaan viereen, pitää tätä kädestä ja lohduttaa.
Sodan jälkeen Annie lähti Coloradoon erään kotiinsa palaamassa olevan perheen mukana, jonka isä oli menettänyt jalkansa ja parantunut Annien hoidossa. Coloradossa hän työskenteli eräässä leipomossa ja piti kovasti tästä työstä. Hän kehittyi siinä erittäin taitavaksi, ja leipuri tuumi itsekseen, että mikäli tyttö ei onnistuisi saamaan miestä itselleen, tämä elättäisi itsensä helposti leipomotyössä.
Eräänä päivänä kaupunkiin poikkesi joukko karjanajomatkalla olevia cowboyta, jotka haistoivat tuoreen leivän tuoksun. Tuona päivänä sinetöitiin Annien kohtalo. Leipomon ovesta astui sisään mies, paljon tyttöä vanhempi, kuluneet vaatteet yllä ja elegantisti harmaantuneet pitkät hiukset siivottomasti niskassa roikkuen. Mies tuoksahti nahalta, hevoselta, hieltä ja muulta karjanajoon liittyvältä. Hän tuijotti hetken työssään häärivää nuorta naista ja ilmoitti sitten olevansa Mad Dog Reno. Sielujen sympatiat olivat kohdallaan näiden kahden välillä ikäerosta huolimatta, ja Reno ilmoitti noutavansa Annien jossakin välissä mukaansa. Sitten mies lähti kaupungista karjanajoaan jatkamaan.
Puolen vuoden kuluttua hän palasi, ja Annie vihittiin tämän eriskummallisen ja paljon kokeneen miekkosen vaimoksi. Mies nimesi hänet WildCat Annieksi ja käytti tätä nimitystä lopun ikäänsä. He asettuivat asumaan Hardwood Ranchiksi nimeämälleen tilalle. Reno jatkoi karjanajoja vielä jonkin aikaa, kunnes tunsi että oli aika asettua aloilleen. Sitten syntyi poika, Henry Reno Junior.
Elämä kulki vuosikausia rauhallista rataa. Syntyi pari lasta lisää, ja tila elätti perheen aivan kelvollisesti. Reno julkaisi elämäkertansa vuonna 1880. Vuonna 1892 Reno katosi selittämättömästi ja jälkeäkään jättämättä. Annie suhtautui asiaan rauhallisesti. Mikäpä olikaan sopivampi tapa tuolle omituisesti eläneelle miehelle poistua tästä maailmasta kuin tämä. Annie perusti tilalle leipomon ja elätti sillä itsensä ja nuorimman lapsensa, joka vielä oli kotona. Toisinaan iltaisin Annie seisoi ikkunan ääressä, katseli peltojen takana olevaa metsää ja mietti, mahtoiko Mad Dog edelleen vaellella jossakin…
