Kisamatka vaimon kanssa

Useasti on eri foorumeilla käsitelty sitä maantieteellistä ja kiusallista seikkaa, että Itäisen jaoksen, eli ED:n alueelta lähdettäessä on varustauduttava pidemmän kaavan mukaan. Vastaavasti tänne tuleminen edellyttää voimakasta tahtotilaa ja sen täyttämistä. Meille kotimatka on aina kevyempi, kuin ulkopuolinen uskoisi. Onhan eväät syöty ja juotu ja lompakot kevennetty, eli matka sujuu kevyesti. Lisäkevennystä antaa kisapaikalle jätetty lyijy ja kunkin maun mukaan kärytelty ruuti.

Valmistautuessani lähtemään kauden ensimmäisiin kisoihin koin varsinaisia yllätyksiä parin nuoruudenkaverin kysellessä, voisivatko he tulla katsomaan kisoja, sillä laji kiinostaisi ja olisi kiva nähdä pidemän tauon jälkeen. Pisin tauko olikin likimain 20 vuoden mittainen. Toinen kaveri toimi my little ponynä tuoden kaksi aselaukkua myöhempien aikojen tarvetta varten.

Eniten hämästelin armaan Vaimon ilmoitusta, että “hän lähtee mukaan”. Onhan Arvoisia Vaimoni jäsen, numerolla 174, (tähti löytyi melkoisen penkomisen jälkeen oikein hyvästä tallesta tarkastaessani äsken, muistanko numeron oikein) mutta hän ei tähän mennessä ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa ampumista ja aseita kohtaan. Mitä nyt pikkusen kokeillut ja silloin haulikon takaisinsaaminen vaati sorkkarautaa.

Armas Vaimoni, Dove Jones, oli heti sen saman asian edessä, kuin ilmeisesti kaikki naiset: “Mulla ei oo mitään päällepantavaa!” Onneksi aika ei riittänyt enää tehdä pikaostoksia netistä tai muualta, se olisi voinut käydä turhan kalliiksi. Nyt saivat farkut ja nahkatakki luvan riittää. Ja ei kun autoon ja keula suurinpiirtein kohden etelää.

Ammoisina aikoina meillä oli rättisitikka. Siitä autosta kaipaan kummasti matkustusmukavuutta ja muita elämää helpottavia asioita, kuten ilmajäähdytystä. Varsinainen vankkurimme poltti kansipahvinsa kaksi päivää ennen lähtöä ja sen kanssa telkkuaminen nostatti uhkaavia tummia pilviä koko reissun onnistumisen taivaanrannalle. Kukaan toinen ED:läinen ei ollut lähdöllään, etenkään jo perjantai-iltapäivänä, jolloin väliinjäävä yö olisi oikein mukavaa ja sujuvaa viettää radalla, semminkin kuin peltitiipee olisi käytössä, eli sateelta oltaisiin suojassa ja aamulla ehtisi kaikessa rauhassa venytellä ja virittäytyä tunnelmaan.

Riskinottokyky kasvoi kummasti kun löysin yhdestä paikallisesta tarvikeliikkeestä juuri vuotavan moottorin korjaukseen tarkoitettua imemömmöä, varsinaista käärmeöljyä. Soppa koneeseen ja vettä perään ja ei kun menoksi. Pählärissä oli kaiken muun kaman keskellä parin gallonan vesipönttö ja suunnittelin reittiä huoltoasemien ja vilkkaan liikenteen mukaan, sillä eihän sitä koskaan voi tietää.

Ajallaan uskollinen vankkurimme laskeutui tuttua rinnettä ja totesimme Lady Elenan olevan meitä vastassa. Liekö myöhäisellä saapumisajankohdalla ollut jotain vaikutusta, mutta Elenalla näytti menevän parit hetket ennen tunnistusta. Tosin paikallisella pimeydellä lienee kanssa ollut vaikutuksensa.

Majoittautuminen sujui selkeästi aikaisemmin saapuneiden Slim Chancen, Little Cassinon ja Lady Elenan varhaisemman saapujan etuoikeudella varattujen makuusijojen sekaan lomittautuen. Aikaisemilla vastaavilla reissuilla olen oppinut siihen, että yöllä on alkukesästä aina kylmää. Lämmön turvasin hankkimalla ennen tätä koko soppaa, mitä lähdön yhteydessä oli, kunnollisen makuusäkin. Paskat periodista, mukavuus ja ja ja… joku muu ensin. Sattuneista syistä Dove joutui pärjäämään vanhemmalla yöpymiskalustolla + intiaanihuovalla + päällystakeilla ym lämpötuotteilla, kuten avotulella. Sitkeä nainen osoitti yllättäen oikeaa uudisraivaajahenkeä olemalla sanallakaan valittamatta kylmästä tai savusta ja/tai ankeasta majoituksesta, sekä herättämällä allekirjailleen kahvikupillisella.

Itse kilpailu sujui “normaalilla tavalla”, eli ammuttin tehtäviä ja yritettiin osua tauluihin toisia paremmin. Jotenkihan tuo sujui ihan kohtuudella. Kokeilin konversiorullaa ja olin tyytyväinen. -73 musketti pääsi toisen kerran tositoimiin ja palveli erinomaisesti, kunnes makasiini irtosi. Reippaalla kenttäkorjaustekniikalla nuijin putken paikkaansa, käyttäen nänniavainta, joka on tehty 10mm kuusiokulma-avaimesta. Hieman törkeää, mutta pakko, mikä pakko. En halunnut käyttää laina-asetta tai etenkään jättää kesken asevian/-häiriön takia. Ne periaatteet, ne periaatteet. Tarvittavat työkalut olivat siististi kotipajan pöydällä odottamassa kotiutumista. Onneksi asia eteni myöhemmin siten, että Lähdeniemelle soittaessani sain komennon lähettää ase sinne. Meni reklamaationa, vaikka takuu oli jo loppunut. Pitäähän aseessa makasiini pysyä näillä latauksilla kiinni. Asesepän työt ym liikkeet, mitä aseelle Tampereella tehtiin eivät yllättäen maksaneet minulle mitään. Eläköön kuluttajansuoja ja asiakaspalvelu Suomessa vuonna 2005!

Kotimatkalle oli aikaisemmin mainittujen seikkojen takia erittäin kevyttä lähteä, huolimatta loivennetun mäen jyrkkyydestä. Monttun jätin useamman sata grammaa lyijyä ja useaita grammoja ruutia, armasta Swissin mustaa (3fg), ja jälleen kerran monen monta hilpeää kokemusta toisen samallalailla “hurahtaneiden” kesken. Dove Jonekselle erittäin suuri kiitos erittäin sujuvasti toimineesta huollosta, vaikka se näyttikin vetävän joillalkuilla kanssakilpailijoilla alahuulen roikkumaan ja otsan rypistelmään tuoretta kahvikuppia pidellessäni.

Matkan kokonaissaldo oli noin 75 litraa 95E-bensaa, 10 litraa jäähdytinvettä + mitä matkan varrella tuli popsittua. Sekä kunniakas 3. sija Frontier Cartridge- luokassa. Ekstrakuluja syntyi pienestä mutkasta, jonka teimme Lahteen syömään Thairuokaa. Yllättävän suuri etuoikeus, sillä yleensä reissaamme koko sirkuksen kanssa ja silloin ravintolassa syöminen ei ole taloudellisesti kestävällä pohjalla. Tai jos matkassa on muita ED:n ampujia, olemme yleensä tulleet paikalle aikaisin aamulla ja ainoa, mikä jaksaa kiinnostaa, on pikainen kotimatka.

Kotioven edessä oli haikea olo kaikesta siitä, mitä oli jättänyt taakseen. Samalla mielen perukoilla kyti jo halu lähteä uudestaan, jos ei nyt ihan heti, mutta pikaisesti joka tapauksessa.

Lefty Jones