8 results for palaute

Tasankointiaaneilla oli useita soturiseuroja jotka olivat pääasiassa miesten keskinäisiä kerhoja joilla toisaalta oli erilaisia velvoitteita heimoissa, toisaalta ne olivat väyliä sosiaaliselle nousulle sekä yksinkertaisesti läheisiä ystäväpiirejä. Esimerkkinä soturiseurasta on yleisesti varsin vähän tunnettujen kiowa-apassien manatidie-soturiseura.

Kiowa-apassit

Tasanko-apassit jotka aiemmin tunnettin yleensä nimellä kiowa-apassit käyttävät itsestään nykyään vain nimeä apassit. He ovat kielisukulaisia tunnetummille lounaisalueiden apassiheimoille Chiricahuoille, Lipaneille ja muille, mutta täysin erillinen heimo. Kiowa-apassit olivat eteläisiä tasankointiaaneja asuen tipeissä ja metsästäen biisoneita toisin kuin muuta apassit. Kiowa-apassit olivat erittäin pieni heimo – vain n. 300 henkeä vuonna 1880 – joka eli erittäin tiiviissä suhteessa kiowa-heimon kanssa. Monesti heitä on pidetty miltei yhtenä kiowien alaryhmänä. Jatkossa apasseilla tarkoitetaan nimenomaan kiowa-apasseja.

Seurat

Kiowa-apasseilla oli neljä soturiseuraa. Lapsille ja nuorille oli kaniiniseura (Rabbit Society, apassiksi Katsowe), aikuisille sotakokemusta omaaville miehille oli nopea kettu -seura (Swift Fox Society), mustajalkaseura (Blackfoot Society, apassiksi Manatidie, tunnetaan myös korppiseuran nimellä) ja eliittisotureiden hevosseura (Horse Society, apassiksi Klintidie) johon otettiin vain kymmenestä kuuteentoista heimon arvostetuinta miestä. Näiden lisäksi reservaattiajalla (1880-luvulta) apasseillekin levisi tasankointiaaneilla yleinen ns. ruoho- eli Omaha-tanssiseura. Apassit saivat sen pawnee-heimolta, joten heillä seuran nimi oli pawneetanssiseura (Pawnee Dance Society, apassiksi Dahvashsahgootas). Näiden miesten seurojen lisäksi oli naisten seura nimeltä Izuwe.

Seuroista parhaiten tunnettu on niistä isoin manatidie- eli mustajalkaseura.

Manatidie- eli mustajalkaseura

Mustajalkaseura on apassien perimätiedon mukaan saanut nimensä taistelusta jossa eräs vihollisista huusi jotain joka apassien korviin kuulosti sanalta manatidie. Mana on apassien nimitys pohjoisten tasankojen mustajalkaheimolle, tidie tarkoittaa ryhmää tai ihmisiä. Ennen reservaattikautta (siis n. ennen vuotta 1875) manatidie-seuraan kuului n. 20 – 50 miestä. Jäsenet maalasivat ja pukivat itsensä samankaltaisesti. He istuivat, tanssivat ja taistelivat yhdessä, tarjosivat apuaan toinen toisilleen ja olivat parhaat ystävykset keskenään.

Manatidie-seura hoiti usein keskikesän koko heimon yhteisissä kokoontumisissa poliisin roolia. Koko heimo kokoontui yleensä kiowien aurinkotanssiin, jolloin ihmisiä oli niin paljon yhdessä että heidän siirtymisensä paikasta toiseen ja biisonin metsästys täytyi organisoida normaalia paremmin. Muuten vapaamuotoinen metsästys olisi karkottanut biisonit ja estänyt isot kokoontumiset. Tasankointiaaneilla hyvin yleisen tavan mukaan leirin päällikkö nimesi jonkun soturiseuroista poliisiksi niiden muutaman päivän ajaksi jolloin heimo lähestyi aurinkotanssileiriä ja pyrki suorittamaan ison keskitetyn biisonin metsästyksen jolla taattiin ruoan riittäminen aurinkotanssiseremonioiden ajan.

Poliisina toimiva seura esti tämän ajan yksittäisiä metsästäjiä pelottamasta biisonilaumoja. Jos metsästäjä ei uskonut poliisiseuran käskyä, nämä ruoskivat tämän, tuhosivat hänen omaisuuttaan, ampuivat hevosensa ja pahimmassa tapauksessa saattoivat tappaakin hänet jos hän vastusti rangaistusta. Mikäli metsästäjä otti rangaistuksen vastaan vastustelematta, lahjoitti poliisiseura myöhemmin hänelle omaisuutta enemmän kuin mitä tuhosivat rangaistuksen yhteydessä. Apassit epäilivät joskus että määrätyt henkilöt käyttivät tätä hyväkseen rikkomalla tahallaan metsästyskieltoa vastaan, ottamalla poliisina toimineen manatidie-seuran rangaistuksen vastaan ja saivat sittemmin hevosia ja muuta omaisuutta korvauksena asiasta.

Kun apassit osallistuivat kiowien aurinkotanssiin, heidän oma poliisiseuransa piti yleensä järjestystä yllä heidän leirissään, mutta silti he olivat kiowien vastaavan poliisiseuran ja kiowien päällikön käskyvallassa. Tapa oli yleinen tasankoheimoilla, vieraileva heimo oli aina isäntäheimon poliisina toimivan soturiseuran käskettävissä.

Manatidie-seura piti omia kokoontumisiaan hieman poikkeuksellisesti muihin tasankoheimoihin nähden ympäri vuotta. Yleensä soturiseurat kokoontuivat omiin tapaamisiinsa aurinkotanssiin valmistautuessa jolloin koko heimo oli koossa. Tällöin useissa pienissä leirikunnissa lopun vuotta hajallaan elävät seuran jäsenet olivat samaan aikaan koolla. Luultavasti kiowa-apassien pieni koko mahdollisti tapaamiset ympäri vuoden, heimo ei jakautunut niin kovin moneen ryhmään. Kuitenkin manatidienkin tärkeimmät tapaamiset pidettiin aurinkotanssileirin yhteydessä.

Tasankointiaanien soturiseurat taistelivat joskus yhtenäisenä seurana, mutta se näyttää olleen enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Syynä luultavasti oli että katastrofaalinen sotaretki saattoi hävittää koko seuran kerralla. Tällä tavalla mm. kiowien luun lyöjät -seura ja cheyennien jousenjänneseura katosivat kerralla olemasta. Apassien manatidie-seura näyttää olleen seurana aktiivisempi sotaretkien osanotossa. Syynä saattaa jälleen olla heimon pienuus. Kun ehkä yli puolet kiowa-apassien aikuisista miehistä kuului manatidie-seuraan, oli käytännössä melkein joka retkellä manatidiejä mukana. Lisäksi koska varsinkin suuremmat kostoretket ajoittuivat yleensä aurinkotanssin jälkeiseen aikaan, on luultavaa että manatidien seremoniat aurinkotanssin aikaan keskittyivät myös tuleviin sotaretkiin. Vaikkeivät olisikaan organisoineet itse sotaretkiä, toimivat manatidiet luultavasti samoin kuin kiowien vastaavat seurat, jotka avustivat jäseniään taloudellisesti näiden varustautuessa sotaretkiin. Tällainen luottolaitoksena toimiminen osaltaan lisäsi seuran yhtenäisyyttä.

Manatidien kokoontumiset olivat avoimia yleisölle, mutta niiden tapahtuma-aika pidettiin salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kokoontumiset pidettiin tipissä jonka alareunat oli kääritty ylös näkyvyyden takaamiseksi tai erillisessä oksista kootussa tuulensuojassa tai aurinkokatoksessa. Yksittäiset henkilöt ajoittain kustansivat aterian seuran jäsenille. Kaikkien seuran jäsenten tuli osallistua kokoontumisiin. Poissaolosta seurasi yleistä pilkkaa jossa väitettiin että kyseinen jäsen olikin mennyt naimisiin anoppinsa kanssa eikä kiihkeästä suhteestaan ehtinyt osallistua seuran toimintaan.

Mikäli joku seuran jäsen oli kuollut, täytyi seuran surra kuolleen omaisten kanssa ennen kuin pystyivät pitämään tapaamisiaan. Seura saapui omaisten luokse, poltti heidän kanssaan piippua, suri ja rukoili. Kun seura seuraavan kerran halusi pitää tapaamisensa, lähetti se jonkun jäsenensä ilmoittamaan kuolleen omaisille aikeestaan ja pyytämään näiden luvan tapaamiselle. Saatuaan luvan tapaamiselleen seura keräsi lahjoja omaisille. Manatidiet kiersivät kaikkien jäsentensä luona keräämässä lahjoja, jotka kerättiin kasaan. Yönä jolloin seuran kokoontuminen oli, seura meni rumpunsa kanssa omaisten luo laulaen koko ryhmänä. Kerätyt lahjat jaettiin kuolleen omaisille. Piippu tarjottiin kuolleen isälle tai jollekin muulle miespuoleiselle sukulaiselle joka poltti sitä rukoillen samalla. Kun piippu palautettiin seuralle, nämä ilmoittivat että he itkevät kuollutta vielä viimeisen kerran. He poistivat omaisen vanhat vaatteet ja polttivat ne sekä surivat yhdessä jonkun aikaa. Kun omainen nousi ja ilmoitti hyväksyvänsä seuran hänelle antamat uudet vaatteet hän ilmoitti voivansa jo paremmin ja antoi seuralle luvan pitää tapaamisensa. Manatidie-seura päätti asian lyömällä rumpua neljä kertaa.

Mikäli seura ei toiminut edellä kuvatulla tavalla, oli kuolleen jäsenen omaisilla oikeus keskeyttää seuran tapaaminen. Erään kuolleen jäsenen isä keskeytti manatidien tanssin tuhoamalla seuran rummun ja muuta omaisuutta puukollaan. Myöhemmin seura vei isälle hevosen ja suri yhdessä perheen kanssa, jotka sitten antoivat seuralle luvan jatkaa tanssiaan seuraavana päivänä.

Manatidien asut ja tapaamiset

Manatidien asuun kuului määrätty maalaus, lyhyet nahkapaidat ja pitkä peuran- tai biisoninnahkainen punaiseksi maalattu laahus joka ylettyi maahan asti. Laahus oli kiinnitetty kalkkunan parta -harjaspäähineeseen tai punaiseksi värjättyyn peuran häntään jotka oli kiinnitetty kotkansulin koristeltuun päälakilettiin (englanniksi scalp lock).

Erillisessä keväällä tai ennen aurinkotanssia pidetyssä tapaamisessa jäsenet kokoontuivat tipiin missä seuran neljä sauvaa kiedottiin uudelleen jänteellä ja saukon nahoilla jotka oli sisäpuolelta maalattu keltaiseksi. Tapaaminen pidettiin erityisessä jäsenten leirissä. Uudistusseremoniassa laulettiin siihen omistettuja lauluja sauvojen kiedonnan aikana ja rukoiltiin. Aamulla kukin saukon nahka leikattiin laulujen aikana suikaleiksi. Kun nahat oli valmisteltu, istuivat jäsenet alas ja polttelivat tupakkaa. Keskipäivällä tarjottiin ateria. Iltapäivällä seura kokoontui koristelemaan sauvat. Ne käärittiin saukon nahkoihin, koristeltiin kotkansulilla ja niihin lisättiin keihään kärjet. Koko uudistusseremonia kesti kaksi päivää. Kun sauvat (tai keihäät) oli saatu valmiiksi, manatidiet tanssivat laulaen leirin keskustaan jossa he ampuivat tylppiä nuolia ilmaan. Jos nuolet vahingoissa osuivat johonkin (ulkopuoliseenkin), ei asiasta nostettu vastalauseita. Jos koira sattui kulkemaan seuran edestä heidän tullessaan leirin keskustaan, käsitettiin se pyhäksi, tapettiin ja syötiin myöhemmin seuran tipissä. Kaikkien jäsenten tuli osallistua syömiseen, pitivät he siitä tai eivät.

Manatidieillä oli kokoontumisissaan neljä erilaista tanssia omine lauluineen. Lauluja säestettiin seuran kahdeksalla käsirummulla. Yksi tansseista oli ns. shuffle dance, joka tunnetaan myös nimellä crow hop. Siinä hypitään vuorotellen jalalta toiselle, samalla tehden toisella jalalla pienen potkun eteenpäin. Toinen tansseista kuvasi sotureiden vastahyökkäyksiä vihollista vastaan ja siinä tanssittiin ryhmänä ajoittain eteenpäin, ja ajoittain käännyttiin kiväärin laukausmerkeistä takaisin kuvaten vastahyökkäyksiä. Tanssi aloitettiin tipin sisältä, josta siirryttiin sen kuluessa ulos. Manatidien sukulaiset kannustivat tanssijoita huudoillaan ja naiset huusivat ns. tremoloja (la-la-la-la -tyyppinen kannustushuuto). Seuran tanssien aikana kukaan ei saanut koskettaa neljää sauvan kantajaa tai kulkea heidän edestään.

Manatidie-seuran kokoontumisten aikana naiset pitivät usein päänahkatansseja manatidien tanssien tauoilla. Viisi tai kuusi päänahkatanssilaulun aikana manatidie-miehet lepäilivät ja polttelivat ja seurasivat naisten tanssia. Soturit antoivat keihäänsä ja muut aseensa joihin oli kiinnitetty päänahkoja ja muita voitonmerkkejä naisille jotta nämä voisivat tanssia niiden kanssa. Naiset tanssivat viidestä kymmeneen henkeä leveissä riveissä rinnakkain, jokainen kantaen jotain voitonmerkkiä. Rivit lähenivät keskellä olevaa rumpua, ajoittain perääntyen takaisin alueen reunalle musiikin tempon muuttuessa. Naiset olivat miestensä mukana näiden osallistuessa seuran tapahtumiin, istuen yleensä tipin ulkopuolella tapaamisten ja tanssien aikana. Lähempää vuorovaikutusta seuran jäsenten ja heidän vaimojensa välillä ei tapaamisten aikana ollut.

Upseerit

Tasankointiaanien seuroissa oli tyypillisesti muutamia upseerin virkoja joilla oli omat tunnusmerkkinsä. Upseerit vaihtelivat suurestikin eri heimoissa ja seuroissa. Manatidieillä oli neljä sauvan (tai keihään) kantajaa, yksi ruoskamies jota kutsuttiin myös häräksi ja kaksi palvelijaa. Muut jäsenet olivat tavallisia rivijäseniä joilla ei ollut mitään erityistä tunnusmerkkiä.

Manatidien keihään kantajat ja ruoskamies olivat heimon ehdotonta eliittiä, arvostettuja vanhempia päälliköitä, joiden asema oli erittäin vahva. Heitä pidettiin esimerkillisinä tietojensa, viisautensa ja rohkeutensa tähden.

Neljä manatidien sauvaa tai keihästä, joiden apassinkielinen nimi tarkoittaa vatsan aukaisijoita, olivat keskeiset seuran historiassa ja seremonioissa. Jokaisen keihään mukana oli köysi tai olkahihna jota käytettiin taistelussa sitomaan keihään kantaja maahan josta hän ei saanut paeta ilman että seuratoveri kävi hänet vapauttamassa. Keihään kantajan velvollisuus oli kiinittää itsensä taistelun vaarallisimpaan paikkaan. Apassien perimätiedon mukaan jokainen seiväs oli voitettu taisteluissa vihollisilta. Kaksi keihäistä oli yläpäästään kaarelle taivutettuja (ns. paimensauvan muotoisia) ja kaksi Y-kirjaimen muotoisia yläpäästään haarautuneita.

Keihään kantajat pitivät virkansa manatidieillä koko ikänsä. Keihäät kulkivat suvuissa, yleensä edellisen omistajan pojalle. Ne toivat mukanaan useita velvoitteita ja hankaluuksia. Jos keihäällä osoitti taistelussa vihollista, sitä piti myös käyttää heihin. Keihäät eivät saaneet koskea maahan, paitsi jos ne lepäsivät biisonin lantaläjän päällä tai lyötiin sellaisen läpi. Mikäli keihään vahingossa pudotti, täytyi toisen seuran jäsenen nostaa se ylös kerrottuaan jostain henkilökohtaisesta taistelusuorituksestaan (ns. counting a coup), palauttaa keihäs seuran ruoskamiehelle, joka puolestaan toi sen varsinaiselle omistajalleen.

Keihäiden kanssa tanssiminen vastasi apassien näkemyksen mukaan itse taistelua. Kummassakin kun keihäs oli kerran otettu käyttöön, sen omistaja ei voinut lopettaa ennen kuin tavoite oli saavutettu. Oli kyse sitten taistelemisesta tai tanssista. Tanssissa keihään kantaja ei voinut laskea keihästä käsistään koko tanssin aikana, hän saattoi vain lepuuttaa sen kärkeä jalkansa tai biisonin lantaläjän päällä. Manatidien neljä keihään kantajaa personoivat apassien urhoollisuus-ideaalin ja sotaan perustuvan statuksen. Eräs apassi kuvasi keihään kantajia näin: “Nuo miehet sauvojen kanssa olivat kuin kenraaleja. Erittäin korkeassa asemassa, he olivat sotureita.”

Manatidien jäsenet olivat yleensä pareittain toistensa parhaita ystäviä, “partnereita”. Tällaista partneria kohdeltiin kuin omaa veljeä samoine velvoittein. Keihäiden kantajat olivat toistensa partnereita, Y-keihäät keskenään ja kaarevat keihäät keskenään. Kummatkin parnerit pukeutuivat seuran tapahtumissa yhtenäisesti. Keihään kantajat pitivät keihäänsä edessään tapaamisissa, kaarevat keihäät istuivat pohjoispuolella ja Y-keihäät eteläpuolella rinnakkain. Kaikki keihään kantajat pitivät hiuksissaan pitkää metallikiekoilla (ns. hair plate) koristeltua laahusta jonka päässä oli keltainen biisonivasikan häntä.

Manatidieillä oli yksi ruoskan kantaja. Hänen tunnusmerkkinsä oli isohko puukahvainen ruoska jonka kahvan toinen laita oli sahalaidan muotoinen. Ruoska on niin iso että sitä voi hyvin käyttää nuijana. Ruoskassa oli punaketun nahasta tehty rannelenkki.

Ruoskan kantaja vastasi seuran tapahtumien käytännön järjestelyistä ja aktiviteetista. Hän oli myös se joka haki uudet jäsenet. Manatidien tanssien aikana hän esti lapsia ja koiria tulemasta tanssialueelle ja hän oli ainoa joka sai kulkea seuran keihäiden ja rummun välistä. Jos joku jäsen pudotti jotain tanssiessaan, kohtelivat seuran jäsenet sitä kuin vihollista taistelukentällä ja esittivät hyökkäystä sitä kohti. Ruoskamies hankki taistelussa koulitun veteraanin kertomaan uroteostaan ja nostamaan esineen ylös, jonka ruoskamies sitten palautti omistajalle, nuhtelujen kera. Ruoskamies kantoi myös jousta ja nuolia ja oli siten luultavasti se joka ampui manatidien tansseihin erehtyneet koirat.

Viimeiset kaksi upseerin virkaa olivat kaksi palvelijaa jotka pitivät seuran tapaamisissa huolta nuotiosta, tarjoilivat ruoan, toimivat viestinviejinä keihään kantajille, hankkivat vettä ja tupakkaa jne. Palvelijat olivat kuitenkin korkeampiarvoisia kuin tavalliset rivijäsenet, vaikka heidän tehtävänsä palvelijoina antaisivatkin muuta ymmärtää.